Kuivaa koivua

Vuosien saatossa olen tottunut olemaan turhia stressaamatta joululahja-asioista. Pienenpuoleinen lähipiiri tietää yleensä varautua jonkinlaista ravinto- tai käyttöarvoa sisältäviin muistamisiin, samoin kuin se itse muistaa pitää nuo kaksi asiaa mielessä minua lahjoessaan – kieltoa uhmaten. Homma on toiminut hienosti.

Männä vuonna tahdoin muistaa sen aikana läheiseksi muodostunutta ihmistä joululahjalla. Mutta minkälaisella? Pähkäilyn myötä vaihtoehtoja oli lähinnä kaksi: jotain itse leivottua tai itse nikkaroitua. Perinteeksi muodostuneet leivinuunissa paistetut lanttu- ja porkkanalaatikot toki toimisivat kuten aina, mutta maalihenkilön joulun ruokatilanne näytti jo valmiiksi sangen herkulliselta. Ehkä laatikot olisivat vain hyvä lisä toimitukseen.

Keksimälläkään en tahtonut keksiä mitään, mikä paitsi tulisi tarpeeseen, olisi myös itse tehtyä. Lisäintoa tekemiseen tulisi lahjan yllätyksellisyydestä – vaikka tiesinkin lahjottavan olevan mestari päättelemään asioita, yhdistelemään johtolankoja ja näin ollen hivenen pirullisen vaikeasti yllätettävä. Siinäpä taas yhtälöä kerrakseen. Vaan elähän tiijä – kävi nimittäin niin, että tämä kadotti toisen korvakorunsa iltalenkillä keskellä alkutalven pimeyttä. Ja siinäkös se oli!

Joulupukin paja tämäkin, tällä kertaa

Korvakorut pääsivät siis suunnittelupöydälle. Tai oikeastaan vain aamiaispöydässä pyörineeseen vähäläntään muistilappuun, joka sekin lipsahti vahingossa tuohiämpäriin ja joutui osallistumaan leivinuunin sytytykseen… Vaan mitäs moisesta, muistin kadonneen korun koon ja tyylin suurin piirtein. Kyseessä oli kristallinen, hieman pisaraa matkiva, timanttityyliin hiottu riipus.

En halunnut lähteä sooloilemaan liikaa korujen tyylissä. Omat suuntaviivansa piirsivät myös materiaalivalinta – visakoivu tietenkin – ja harrastajatason koneet ja välineet. Varsin pian oli selvää, että kääntäisin vain pisarat ”pystyyn” ja tekisin niistä neliskanttisia.

Verstaalla tein vähän tilaa pöydän kulmaan ja aloin tutkia nurkissa majailevia tarveaineita. Visakoivua löytyi eri muotoisina erinä hylätystä silpusta aina prameaan ”parruun” saakka. Päädyin tutkimaan jonninjoutavien susikappaleiden sankoa, sillä pienet korut tekee hyvinkin niukoista tarveaineista. Tärkeintä oli löytää kaunis ja sopivan tiivis visakuvio, joka jäisi näkyviin koruihin. Sahailin koepaloja sorvissa pyöritetystä pulikasta, joka oli luultavasti joskus ollut matkalla löylykauhan kahvaksi, mutta joutunut syystä tai kolmannesta susiämpäriin jonottamaan pääsyä saunan kiukaaseen. Sellaista sattuu ”talossa, jonka saunassa poltetaan höylättyä tammea” kuten isäukko aina muistaa mainita.

Sahasin pulikasta neljä koepalaa, joista jälkimmäiset näyttivät lupaavimmilta. Palojen hionta säntillisiksi neliöpötköiksi vahvisti uumoiluni – viisteiden hionnan myötä korut saisivat hyvässä lykyssä toivotunlaisen kuvioinnin. Lyhyemmät viisteet tein pienemmällä hiomakoneella, jossa oli riittävän tarkka ohjuri oikeaan kulmaan asetettuna. Pitkiin viisteisiin eivät pikkukoneen paukut kuitenkaan enää riittäneet. Ne tein vapain käsin isolla hiomanauhalla – samalla, jolla perunakappakin viimeisteltiin. Kauniiksi lopuksi silittelin syrjät puupalaan niitattua hienoa hiomapaperia vasten. Samalla särmät ja kulmat löysivät lopullisesti toisensa.

Otin asiakseni tutkia nettikauppojen koru- ja askartelutarvikevalikoimia ja sitä, miten kummassa tällaiset killuttimet ylipäätään ripustetaan ”isossa, virallisessa maailmassa”. Maailma oli kanssani samoilla linjoilla siitä että tarvittaisiin pieni silmukkaruuvi, sitten välirengas ja lopulta itse korvakorukoukku. Laajoista valikoimista löytyi vaihtoehtoja vähintäänkin runsaasti kokojen, materiaalien ja värien muodossa. Päädyin suosimaan suomalaista nettikauppaa ja klikkasin ostoskoriin pienet ruostumattomat silmukkaruuvit ja sterlinghopeiset välirenkaat. Metallien värisävyt olisivat luultavasti riittävän lähellä toisiaan. Koukkujen kanssa meinasi tulla pienoinen tenkkapoo – kadonneen korun koukku oli tuon kokoinen mutta viisas internet puhui tietenkin millimetreistä. Otti oman aikansa selvittää, mitä mitat tarkoittivat. Täyttä varmuutta en tosin saanut, mutta pääsin mielestäni riittävän lähelle ja tilasin 24-milliset sterlinghopeiset koukut. Seuraavalla viikolla postilaatikosta löytyi pieni pehmustettu kirjekuori.

Ennen korujen kokoonpanoa halusin pintakäsitellä aihiot jotenkin. Pellavaöljy tuntui luontevalta valinnalta, ja pari erillistä koepalaa käsiteltyäni uskalsin tarjota sitä koruille märällä rätillä. Ripustuskoukkujen asennusta varten etsin verstaalta pienen sormiporan ja halkaisijaltaan rahtusen alle millisen poranterän. Niillä syntyi sopivan tiukat reiät silmukkaruuveille.

Valmiit tekeleet olivat kyllä korun näköisiä mutta jotain puuttui. Nimittäin korujen tyyliin ja arvoon sopiva rasia! Koivun ja käsin tekemisen teemaan sopi mielestäni tasan yksi materiaali – tuohi. Vaan mistäs sellaista? Sydäntalvi ei ollut ihan parasta aikaa keräämiseen. Muutenkin tuohen irroittaminen koivusta on puulle haitaksi ja vaatii ennen kaikkea maanomistajan luvan. Pikku selvittelyn myötä sain luvan ratsata serkun puupinon Ruokolahdella. Sieltä löytyi kuin löytyikin riittävän tuore koivupölli tarpeisiini – ei ehkä ihan kauttaaltaan priimaa mutta eipä tarvekaan ollut suuren suuri.

Tutkin vielä, mitä vanha kantakirjani – Kodin taitosanakirja – tiesi tuohitöistä. Tiesipä paljonkin! Sivulta 563 alkava artikkeli oli puolentoista sivun mittainen, ja kertoi mm. juuri tuohen keräämisen ja käsittelyn vaiheista sekä työvälineistä. Lukiessani eteeni tuli koko liuta minulle vieraita nimiä ja käsitteitä, joille löytyi onneksi selitykset joko tekstistä itsestään tai sitten viimeistään työn tiimellyksessä.

Kirjan mukaan tuohi irtoaa parhaiten keskikesällä. Keväällä irroitetusta tuohesta olisi paras tehdä tällaisten pikku rasioiden kaltaisia koriste-esineitä, kun taas syystuohi sopii lujuutensa puolesta käyttöesineisiin. Asiansa osaava voisi kyllä kerätä tuohta ”mihin vuodenaikaan tahansa, kunhan se ei ole jäässä”. Tällä kertaa sattui kohdalle liki nollakeli. Tuohta irroittaessani olisin tarvinnut lutaa – luusta tai kovasta puusta veistettyä tylppää lastaa, jolla tuohitanot nyljetään puusta. Tyydyin harjoittelemaan taltan ja terävän veitsen kanssa. Eipä todellakaan ollut homma helpoimmasta päästä!

Sain kuin sainkin irroitettua tuohia jotakuinkin omiksi tarpeikseni ja toin saaliit verstaalle sulamaan ja vähän kuivahtamaan. Järkeilin että siisnoista – siis tasalevyisistä tuohinauhoista – olisi hyvä saada noin 30-40 cm pituisia, jotta niistä olisi mielekästä punoa pieni rasia koruille. Ajanpuutt yksinkertaisuuden ja harmonian vuoksi päätin jättää rasian ilman kantta. Leikkasin siisnat puolentoista sentin levyisiksi terävää mattoveistä ja teräsviivotinta käyttäen.

Rasian punominen se vasta osoittautuikin kinkkiseksi puuhaksi! Pohjan koko oli kolme kertaa kolme siisnaa, se oli selvä. Ymmärsin että ne olisi limitettävä keskenään ja sen jälkeen käännettävä ylöspäin seiniksi. Ongelmat alkoivat, kun aloin lisätä vaakasuuntaisia siisnoja seinämiin ja koko paketti uhkasi levitä käsiin. Verstaalla kului tunti, sen jälkeen toinen… Riittävän monen yrityksen jälkeen reunakorkeuteen asti päästyäni minulla oli käsissäni vain epämääräisen löysä tuohisäkkyrä. Entisten nuorten sävellahja päättyi radiossa ja tunsin olevani niin nykyinen nuori kuin olla voi – aivan ymmälläni wanhan ajan taitoja tarvitessani.

Kesken kaiken äiti pistäytyi verstaalla ilmoittamassa että tuvassa olisi murkinaa. Olisipa ehkä saunakin sen päälle. Hän näki turhautumiseni ja kysyi, voisiko kenties olla avuksi. Päätin tarttua tarjoukseen ja heittää yltiöpuritaanisen mie ite-mentaliteetin kerrankin romukoppaan. Jouluun oli aikaa enää alle viikko, enkä arki- ja työkiireiltäni ehtisi enää askarrella rasian kimpussa pakkaamista lukuunottamatta.

Tuvan puolella rasia purettiin liki alkutekijöihinsä. Äiti keksi käyttää paperiklemmareita pitämään siisnoja ruodussa työn aikana – nyt tajusin, mihin vanha kansa tarvitsi kirjassa mainittuja koirasimia. Siisnojen kostuttaminen teki myös pieniä ihmeitä niiden käsiteltävyydelle. Katselin rasian rakentumista ja tunsin, että siitä oli tulossa hyvä. Minulle jäi muutama päivä aikaa kerätä rasiaan naavaa korujen pehmukkeeksi.

Lopulta sysimustana, räntäsateisena aamuna kaikki oli valmista. Elettiin jouluaaton aattoa. Lanttu- ja porkkanalaatikot odottivat jo pakastimessa kylmälaukkuun siirtämistä. Mutta ennen kaikkea pienenpieni rasia lymyili rinkan taskussa! Kaikki voitava oli tehty, jäljellä ei ollut enää muuta kuin työpäivän mittainen automatka Pohjanmaalle joulun viettoon.

Blogin toimitus esittää suuret kiitoksensa äiteelle avusta tuohitöissä. Mihin sitä välillä joutuisikaan ilman neuvoja!

Perunakappa

Jo vuosia sitten sain äidiltäni joululahjaksi vanhan perunakapan. Olin erehtynyt lipsauttamaan, että sopivan yksilön sattuessa kohdalle hankkisin sen kodiksi kaikenlaisille kauhoille, vispilöille, lastoille, ottimille ja pulikoille. Moisia ihmelaitteita oli siunaantunut keittiööni tasaiseen tahtiin siitä asti, kun sellainen oli kuulunut hallitsemiini asuinneliöihin. Tarunhohtoinen pakastepitsa- ja einesruokaelämä oli oikeastaan flopannut ennenkuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Tähän liittyy se, että Marttaliitolla on mielestäni varsin hyvät ja informatiiviset nettisivut runsaine ruokaohjeineen ja kansantajuisine aineksineen!

Keittiökappani on viiden litran vetoinen, tarkastajan leimaama kuusipuinen loota vuodelta 1926. Se koostuu lohenpyrstösalvoksin toisiinsa liitetyistä sivuista ja parista laudasta muodostuvasta pohjasta. Pyhä yksinkertaisuus siis. Tarkastuslaitoksen polttoleimoja tutkiessani panin merkille, että ne on lätkitty tarkoituksellisesti aina kahden laudan liitoskohtaan – ikään kuin ”sineteiksi”. Mikäli joku toiveikas torikauppias yrittäisikin purkaa kapan palasiksi ja tehdä siihen seinän tai pari hieman paksummasta laudasta paremman katteen toivossa, rikkoontuisi sinettikuvio ja tekele olisi siten ollen kelvoton mittalaitteeksi. Kruunun muotoisten sinettileimojen lisäksi lootan etulevyyn on painettu tilavuuden ilmoittava ”5 Litr” sekä valmistusvuosi kokonaisuudessaan. Vuosiluvun alapuolella on vielä tarkenne ”70”. Olisiko kapan koko ja kunto tarkastettu virallisella taholla vuonna 1970?

Aamupuuroja keitellessäni olen toisinaan jäänyt ihailemaan kapan sinkattuja nurkkia. On siinä ollut tekemistä! Sen aikaisilla työkaluilla vielä. Ja ennen kaikkea tavara on tehty kestämään eikä kerran myytäväksi, kuten usein nykyisin… Osaisinkohan minäkin? Voisinko tempaista ja näyttää tiukkahermoiselle krääsäyhteiskunnalle peffaa?

Jostain sitä on aloitettava. Sivujen ja pohjan tarveaineet kuivahtamassa

Vuoden 2018 alkuviikkoina vierailin paikallisella sahalla. Sieltä löytyy kaikki mitä rautakaupasta ei löydy – eli paljon ja sen lisäksi tottakai tämänkertaiset tarveaineet, eli muutama metri raakasahattua kuusilautaa leveydeltään ”puolentoista vaaksaa tai silleen” ja paksuudeltaan mielellään lähemmäs 25 mm. Hieman sekalaisesta [aarre]kasasta tongittuina laudat kustansivat makoisten pullakahvien verran. Kun lämmityskausi oli sopivasti päällä, sahasin kotona laudoista pätkät kapan sivuja ja pohjaa varten ja jätin ne kuivumaan leivinuunin päälle. Märkää ei tavara ollut, mutta käyristyi kuitenkin kuivahtaessaan ja muistipa haljetakin parista päästään.

Kuivattelun aikana otin mitat vanhan kapan osista ja tein vähän laskelmia oikeinpa taskulaskimella. Ilmeni, että vanhuksen sisätilavuus pohjasta piripintaan olikin 5,2 litraa ja liiskeet päälle! Tämä toki suotakoon liki satavuotiaalle veteraanille. Oman kappani tahdoin tehdä mahdollisimman samanlaiseksi vanhan kanssa, mutta halusin siitä myös mitaltaan tarkemman. Tämä tulisi tapahtumaan laskemalla laitojen korkeutta muutamalla millillä. Siinä kaikki.

Lappeet tasaisiksi oikohöylässä… Samoin syrjät
Lopuksi lauta oikeaan paksuuteen tasohöylässä

Laadin ruutuvihkoon pienen vinkkisivun ja vein parisen viikkoa kuivahtaneet laudat isäukon puuverstaalle. Olen käytännössä kasvanut tuossa pihapiirin pienessä pajassa, joten siellä kyllä ymmärrettiin hyvin että naskalilla puskee taas projektia. Muutama telakoitu pienoismallilaiva väisti kohteliaasti höyläys- ja sahaustarpeitani. Aloitin oikohöylällä rauhallisella syötöllä, ettei oksien kohdalla tarvitsisi pelätä lohkeamisia ja niiden myötä joutua höyläämään lisää. Kun kovera lape ja kantit mielyttivät mittaa, kättä ja silmää, oli aika veivata yhdistelmähöylä oikoasentoon ja aloittaa varovainen matka kohti kahdenkymmenen millin ainevahvuutta. Automaattisyöttö veti tavaraa koneen läpi vakionopeudella, joten lastun sieti pysyä pienenä oksien vuoksi. Vaan kiirekös puuhassa! Napsu tasoa ylös, lautaa sisään, ryyppy kahvia, lautaa ulos… Lapsuudessani höylän huuto tapasi usein kerätä verstaalle kasan kylänmiehiä arvioimaan ”ropottamista”, haukkumaan hallitusta ja muistelemaan vanhan pillarin ruiskupumpun toimintaa. Nyt nuo rivit ovat harventuneet.

Laudoista tuli kuin tulikin lopulta määrälevyisiä ja -vahvuisia. Seuraavaksi niistä piti saada oikean pituisia niin että sahaukset ovat paitsi itsessään suoria, niin myös suorassa kulmassa syrjiin nähden. Helppoa kirjoitettuna, eikö? Käytännössä kuitenkin törmäsin tässä kohtaa koneiden toleransseihin. Mikäli ammattitason höylä hoitikin oman työnsä kunnialla, harrastuskäyttöön tehdyt pöytä- ja jiirisirkkeli reputtivat kumpikin heti koesahauksissa. Pöytäsahan rimpula liukupöytä hölskyi muovisissa ohjureissaan niin paljon, että terä ”kirjoitteli” linjastaan millin-pari jo katkaisusahauksen pituudella. Jiirisaha ei pystynyt paljookaan vakuuttavampaan suoritukseen sillä lisukkeella, että leveää kappaletta ei saanut tuettua pöytään juuri mitenkään.

Kirosin helpot, nopeat ja muoviset pikasäädöt maan rakoon ja poistin koko liukuohjurin pöytäsahasta. Sen terä pysyi sentään ryhdissään ja suorassa kulmassa tasoon nähden. Tilaakin oli kohtuullisesti. Ei auttanut kuin piirtää sahausviivat yksi kerrallaan suorakulman avulla ja luottaa kaikessa muussa terään, vapaisiin käsiin ja silmiin. Piti vain pysytellä riittävän likellä viivaa jotta viimeinen silaus jäisi varmasti hiomakiekolla tehtäväksi. Kauaskaan ei sopinut eksyä, mikäli ei tahtonut viettää pitkää pölyistä iltaa kiekon äärellä!

Kylkilaudoista muodostui lopulta kutkuttavan yhtenäisen muotoinen pakka. Pohjalaudan aihion jätin vielä tässä vaiheessa odottelemaan, sillä sen aika koittaisi vasta kun itse kehikko olisi kasassa ja mitoissaan. Seuraavaksi oli valikoitava laudoista sisä- ja ulkopuolet ja pidettävä hieman silmällä kapan julkisivuakin – leimat ja tekstit kun tulisivat siihen. Halusin nimenomaan itse lohenpyrstöt näkyville etusivuun. Paria kompromissia lukuunottamatta sain lautojen suttuisemmat puolet jäämään sisäänpäin ja bonuksena vieläpä kaikki ”sydänpuolet säätä vasten”. Leikkasin lohenpyrstösinkan sapluunan paksusta kartongista, jota sattumalta riittää tällä kylällä, ja piirustin pyrstöt lautoihin.

Vannesahoista pienempi voitti luottamukseni ja pääsi siten tekemään lovet lautoihin. Muodostui poteroihin jääviä ”kielekkeitä”, jotka oli poistettava taltalla. Sahan terää kun ei oikein millään olisi saanut kääntymään poterossa – tai vaikka olisikin, riskit viivan ylittämiseen olisivat olleet turhan suuria. Oli pysyttävä paitsi ehdottoman tarkasti viivassa, myös ehdottoman kohtisuorassa pintaan nähden. Ja sekös lopulta on juuri minun alaani! Otin talttauksen tueksi suorakulmaisen pätkän höylättyä kaks´kakkosta, ruuvipuristimen, pannullisen mustaa sumppia ja perjantai-illan puhelinlangat papparadiosta. Taltat teräviksi öljykivellä. Sitten mentiin! Kaikki muu vain katosi ympäriltä.

Aijai, nyt lähti pisteet! Puusepät voivat pudistella päitään ainakin paljasta metallia vasten talttaamiselle ja höylän säätötason väärinkäytölle. Mille muulle, sitä en uskalla ajatellakaan

Etu- ja takasivujen pyrstöt jätin tässä vaiheessa mahdollisimman vähäiselle viilaukselle ja siloittelulle. Riitti että ne oli tehty viivalleen. Näiden pyrstöjen mukaan piirrettäisiin nimittäin kapan kylkilautojen sinkat. Viimeistään nyt palaset ”saisivat toisensa” – ainakin juridisesti, kunnes koittaisi itse liitoksen hetki kera liiman ja majesteetillisen puristuksen. Merkkasin lautojen yläsyrjät ja numeroin kaikki nurkat lyijykynällä.

Kylkien lovien sahaus olisi vaatinut vannesahan pöydän kallistusta, mikä sinänsä onnistui, mutta tarkkuus oli jälleen liikaa pyydetty koneen rimpulalta säädöltä. Valitsinkin työhön perinteisen japaninsahan – pienen, viilakahvalla varustetun selkäsahan – ja höyläpenkin. Virheen varaa alkoi olla työvaihe toisensa perään vähemmän ja vähemmän, mikä paitsi siivitti keskittymistä ennestään, myös aiheutti varsin rauhoittavia tuntemuksia ja syvää tyytyväisyyttä. Sahaillessani jouduin kuitenkin toteamaan sahan tylsäksi ja kärsimään sen hyppimisestä urassa. Miksi tällaisia pidettiin työkaluvalikoimassa? Ihmettelinpä asiaa kahvitauolla isäukollekin. Hän vilkaisi minua ja hymyili. -Oisit jättäny ne naulat sahaamatta sillon pienenä, kuului vastaus!

Pitkällisen sahailun ja talttaamisen myötä oli kapan jokaisessa sivussa sinkat valmiina. Ne eivät tietenkään sopineet toisiinsa suoraan työntämällä. Jokaista nurkkaa oli seuraavaksi tutkittava huolellisesti ja merkattava pois viilattava puuaines. Samalla merkkasin ylös notkokohdat eli ne paikat, joista ei sopinut näin tuoreeltaankaan poistaa enää yhtään mitään. Viilasin ylimääräisiä pois hienolla ja tasaisella viilalla.

Ensimmäisen salvoksen painuminen pohjaan veti leveän virnistyksen huulille. Jäljillä oltiin! Viilaamisessa ja sovittelussa oli kieltämättä oma vaivansa; yhtä nurkkaa saatoin koputella kuminuijalla kiinni ja nitkuttaa auki hyvinkin parikymmentä kertaa ennen kuin oltiin maalissa. Työn alla oli yksi nurkka kerrallaan ja valmiit rauhoitettiin. Ennen liimausta kaikki salvokset olivat yhtäaikaisesti kiinni kerran.

***

Vapaa-ajan projekteilleni on ominaista se, että ne saattavat katketa määrittelemättömäksi ajaksi ideoiden, inspiraation, suunnan, tiedon, taidon, toivon, voiman, ajan tai ihan vaan järjen hankkimiseksi. Niinpä kapankin kohtalona oli odotella olemassaolonsa tarkoitusta palasina pari vuotta. Ehtipähän ainakin kuivahtaa… Eräänlainen merkkipaalu oli saavutettu onnistuneiden liitosten myötä, mutta valmiille kapalle ei vain ollut akuuttia tarvetta.

Alkukesällä 2020 tilanne oli muuttunut. Heinäkuun alkuun näytti sijoittuvan yksi kappale pyöreiden vuosien juhlistuksia ja tajusinkin, että kapan tuleva omistaja oli tiedossani. Käsillä tekemisen ja omapäisyyden ollessa muutenkin juhlakalua ja minua yhdistäviä omituisuuksia, kaivelin kapan osaset laatikosta ja aloin pakertaa lahjan kimpussa. Paljoa ei enää tarvittu siihen, että sain kehikon liimaukseen ja pääsin pohjan tekoon.

Nurkat liimauksessa juhannuksen alla 2020

Mallikappani pohja oli tehty naulaamalla kappaan kaksi lautaa niin, että lautojen väliin jäi rako. Halusin kuitenkin tehdä omasta kapastani tiiviin umpilaatikon jo siltäkin varalta, että tuleva omistaja keksisi säilyttää siinä jonkinlaista bulkkitavaraa. Kapasta tulisi myös naulaton. Sahasin pohjaa varten varatusta laudanpätkästä sopivat palaset ja liimasin ne kehikon tasaiseksi hiottuun alapäähän. Vasta liiman kuivuttua piirustin pohjaan merkkiviivat, porasin reiät kahdeksalle puutapille ja löin tapit reikiin liimatipsun kera. Ei pitäisi pohjan pudota pois!

Kahden vuoden aikana talouteeni oli muuttanut järjestelmäkamera, joka pääsi käyttöön kapan kuvailun merkeissä. Työ kuitenkin eteni kuin siivillä ja tohkeissani onnistuin missaamaan arvokkaat foto-opportuniteetit mm. pohjan liimauksesta, loppuhionnasta ja polttomerkinnöistä sekä tekeleen lopullisesta mittaamisesta.

Loppuhionta oli jälleen omanlaistansa meditaatiota. Parhaat päivänsä nähnyt hiomanauha tärisi ja vaelsi laidasta laitaan radallaan, mutta hoiti työnsä kunhan prosessin suitsimiseen vain keskittyi täysillä. Koneen ohjuritkin olivat karisseet matkan varrella jonnekin. Jäljen tuli silti olla tasaista. Nurkista ei saanut tulla pyöreitä, kyljistä ei saanut tulla kuperia eikä varsinkaan kulmista haukattuja ”oho”-paloja suvaittu. Yksi lämmin kesäilta kului kuin hujauksessa polvillaan nauhan edessä. Tasainen paine koko pinnalle, siirtelyä, suunnanvaihtoja, tunnustelua ja silittelyä… Työssä ei oikeastaan tarvinnut ajatella yhtään mitään ja hyvä niin. Aistien ja käsien yhteispeliä tositilanteessa oli uskomattoman rauhoittavaa seurata aitiopaikalta. Pelissä oli kaikki tähänastinen.

Vuosilukuun piti keksiä tyyliin sopivat numerot. Muuta ei voinutkaan valita!

Sain kapasta riittävän sileän ja annoin vielä loppusilauksen pienen puupalikan ympäri kiedotulla hiekkapaperilla. Oli totuuden hetken aika: kuinka lähelle viittä litraa päästiin? En täyttänyt kappaa jauhoilla tai muulla helposti mitattavalla kamalla, vaan mittasin kapan sisämitat ja oletin ristimittojen täsmäävän ja kulmien olevan suoria (Tietenkin ne ovat!). Tulos latisti hieman tunnelmaa: 4,79 litraa. Päättelin menettäneeni pari desiä innokkaan hiomisen ja tasoittelun tiimellyksessä.

Olisi niin kutkutellut päästä kirjailemaan kapan kylkeen sen tilavuus ”5 Litr” kuten esikuvassakin. Olisihan toki merkintä saattanut mennä täydestä kuin väärä raha ja toimia ihan vaan tunnelmallisena detaljina, mutta tiesin tulevan omistajan varsin pedantiksi ihmiseksi. Puun-heinän väittämisen sijaan oli parempi olla väittämättä yhtään mitään. Oikeastaan ehdin jo katsella valmiiksi sopivia kirjasinmallejakin, mutta kun ei niin ei.

Mie, meiltä.

Vuosiluku nyt oli joka tapauksessa vähintä mitä kappaan merkittäisiin. Tutkin vanhoja kirjasin- ja numeromalleja vuoden 1940 Kodin taitosanakirjasta, joka jo itsessäänkin olisi vähintään esittelyn arvoinen laitos kaikkien kyläseppien ja pellepelottomien kantakirjana. Numerot hakivat kuitenkin lopulta muotonsa lähinnä omasta päästä ilman turhia kruusailuja. Piirustin ääriviivat terävällä lyijykynällä voipaperin molemmille puolille, asetin voipaperin kapan kylkeen ja jäljensin numerot puupintaan kolmannella piirustuskerralla. Sitten vahvistin vielä viivat lopulliseen muotoon.

Oli selvää, että jättäisin kappaan myös pienen vihjeen valmistuspaikasta. Karjalaiskylämme vaakunan kolme salamaa sopivat tarkoitukseen kuin nakutetut. Itse vaakunan raamit jätin kuitenkin pois, sillä kaupungin omaisuudeksi en tuotostani halunnut leimata – vaakunaa kun esiintyi takavuosina riittävissä määrin pitäjän lumiaurojen ja kuorma-autojen kyljissä.

Kotiverstaalta tarttui lainaan pieni sähkökäyttöinen polttokynä. Sen kärkenä toimi ohuen ohut, punaisena hehkuva metallilanka. Merkintäjälki oli tarkkaa mutta tällä kertaa vaatimukset ylittivät kynäparan erottelukyvyn! Salamoista oli pakko jättää kärkiväkäset pois jotta ikäviltä lipsahduksilta vältyttäisiin ja kuvio pysyisi muutenkin selkeänä. Jälleen vahdittiin viivaa kuin kettu kanatarhaa ja merkit piirtyivät puuhun pienen pieni, savuava sipaisu kerrallaan. Oltiin päästy koko projektin huipennukseen, kliimaksiin, jossa pienikin liike väärään suuntaan saattoi pilata kaiken.

Sitten lopulta, kaiken puurtamisen jälkeen, se oli valmis! Melkein tuntui salaa hyvältä. Vein lootan näytille kotitalon tupaan. Mm-mh, tuliha siit semmone, mietti isäukko pyöritellessään tuotosta käsissään. Tutkittiin salvoksia ja puun syitä, analysoitiin oksia, koputeltiin kylkiä ja kiehautettiin vielä kaffet kesäisenä iltapäivänä. Kuulin jälkikäteen pikku mutkan kautta että, minut oli ”tunnistettu” kädenjäljestä.

Valmis kappa ehti odotella omistajansa vaihtumista vain viikon päivät. Se sai vielä sisäänsä onnittelukortin, ”touhuteetä” täkäläisestä lahjatavaraliikkeestä ja purkillisen kotipihan raparpereista keitettyä mehua. Lopulta 4.7.2020 koitti suuri päivä. Sain astua pohjoisen junasta Kokkolan asemalaiturille oudon kulmikkaalta tuntuva rinkka selässäni.

Minua oltiin vastassa.