Aнсaпoхья

Viime vuoden isänpäivän aikoihin kävin Ruokolahden Äitsaaressa lepuuttamassa lanttua ja tunnustelemassa saaren myöhäistä syksyä. Tukikohtanani toimi setäni omistama vanha autiotila. Nuotiolla makkaraa käristellessäni repaleiset sumupilvet kiirehtivät jo vuosikymmeniä sitten hiljenneen pihapiirin yli, kuin harjaten kaiken kukoistuksen pois myötään. Eletystä kesästä muistuttivat enää lähinnä pystyssä sinnittelevät koiranputkien ja maitohorsmien varret. Tihkusateisen illan päätteeksi raapustin kylmässä hirsiaitassa päivän harvat tapahtumat päiväkirjan virkaa hoitavaan vihkoon, ja käperryin makuupussin uumeniin tuulen kohahduksia kuunnellen. Villasukat olin unohtanut kotiin – sillä täydellistä retkeähän ei ole – ja jouduin kärvistelemään tovin kylmien varpaiden kanssa. Tilanne kuitenkin parani pikkuhiljaa ja tuli lämmin. Aivan kuin kesä olisi palannut syksyn keskelle.

***

Pääskyset kirkuivat kilvan ja aurinko soi lämpimiä säteitään hipiälle. Vanhat, rapistuvat kerrostalot olivat jääneet taakse ja maisemaa hallitsivat pienet siirtolapuutarhatilkut ja pitkää heinää sekä pajua puskevat pellot – aivan toisin kuin hetki sitten Ensossa. Vuoksen aallot kimaltelivat peltojen takana. Olin tupsahtanut Venäjän Karjalaan, Leningradin alueelle. Karkea sora ratisi ja nuljui polkupyörän renkaiden alla tehden ajamisesta hetkittäin melkoista puurtamista. Päättelin, että Federaation paikalliset virkamiehet olivat tehneet merkittävää aivotyötä sitten viime käyntini – päättämällä poistaa asvaltin kokonaan maanteiltään. Ainakin Ensosta Jääsken kautta Viipuriin johtava valtatie oli tätä nykyä niin turvallinen, että paatuneinkaan Dmitri maanteiden kuningas ei pystynyt kaahaamaan siellä yli kuuttakymppiä. Pientareilla lojuvat renkaanriekaleet olivat luultavasti suurten päätösten sivuvaikutuksia ja päättäjien mielestä siedettävissä rajoissa, riippumatta siitä mitä kansalaiset asiasta ajattelivat. Uutta linjaa toteutettiin ilmeisen tomerasti. Ylikuormattuja sora-autoja luisteli tämän tästä ohi akselit valittaen ja musta dieselsavu haisi lähinnä huonosti poltetulle muovailuvahalle. Kun työkuntoinen rauta on harvassa, se on myös tiukalla.

Reittini kääntyi pian pois päin Vuoksesta ja vähäinen asutus harveni edelleen. Alkoi metsäisempi osuus matkasta. Mukanani ei ollut kelloa sen enempää kuin muitakaan matkatavaroita, mutta päättelin kesäisen iltapäivän olevan jo pitkällä. Mitään käytännön väliä ajalla ei varsinaisesti ollut; olin kai aamusella lähtenyt lenkille ja siten sillä tiellä edelleen.

Hieman raskaamman ylämäen päätteeksi tien vasemmalla puolella aukeni pieni niitty. Auringonsäteet leikkivät sen yllä kuusenlatvojen takaa pilkahdellen. Valokuvaajalle niitty olisi varmasti ollut kuvan paikka, mutta vailla tavaroita ja aparaatteja matkaavana tyydyin ikuistamaan näyn omiin muistikuviini.

Olin jo polkaisemassa liikkeelle, kun huomasin oikealla pienen sivutien. Niityn ihastelu uhkasi jättää sen tyystin vaille huomiota ja päättelinkin, etten suinkaan ollut ensimmäinen, jolle käy niin. Olemukseltaan varsin vaisu tie muistutti paljolti suomalaista mökkitietä: rengasurat kasvoivat kituliasta heinää ja oli melkeinpä mahdotonta arvioida, oliko tietä kuljettu viimeksi päivä, viikko vai kuukausi sitten. Tie nousi pienelle mäenharjanteelle kadotakseen sitten sen taakse.

Ojanpenkalla risteyksen kohdalla seisoi tienviitta. Viitta oli aikojen saatossa saanut selvästi siipeensä niin vuodenajoilta kuin huolimattomilta lumiaurakuskeiltakin, mutta pysynyt silti ainakin auttavasti tolpillaan. Auringon haalistama sininen maali lohkeili sen pinnasta suurina hiutaleina. Tulevina vuosina viitan lukeminen olisi varmasti työn takana, mutta nyt pystyin vielä erottamaan siitä kyrillisin kirjasimin maalatun nimen: ANSAPOHJA 17.

Raaputin päätäni. Eihän tuolla mitään kylää pitänyt olla… Sitä paitsi seitsemäntoista kilometrin päässä viitan suunnassa oli jo Suomi. Ei kai tässä vielä niin kauas oltu ehditty? Kartta olisi kenties saattanut tietää asiasta jotakin, mikäli sellainen olisi ollut mukana. Mutta jos suunta olisi kotiin päin ja maisemat uusia, niin tiehän kannattaisi käydä tutkimassa. Vaikka heti! Illaksi pääsisi kotiin saunaan ja kertomaan retkestään.

-Ihaks sie meinasit löylyttelemää keritä?

-Häh? Kuka… Miten niin?

-Mie vaa. Tuumasinpa, jot siehä se melkone sissi oot.

-Jaa? No jos suunta on kotiin ja matka sen mitä sieltä tänne, niin eikös tuo ihan lenkistä käy?

-Käyhä se tok niikii… Kait siul o joku lamppu matkas? Myöhää männöö kuitekii.

-Mitäs tässä nyt lampulla? Kesällä on valoisaa! Ja jos hämärä ehtiikin ensin, niin onpahan koti jo lähellä.

-A nyt mie kyl vähä eppäile. Ko sie sen kylänkii tahot nähä.

-Ansapohjan? Totta kai! Kai sen pakko olla jossain matkan varrella? Ja tuskin se nyt niin raflaava paikka on ettäkö sinne jäisin pimeää odottamaan. Kulkukoiria ja kumaria mummoja, vanhoja pikku taloja. Seisahtunutta aikaa. Arvaahan tuon ehkä näkemättäkin, mutta on se nyt vaan nähtävä kun kerran täällä ollaan!

-No sit sie määt, mikäs mie oo kieltämää… Mut siu pittää välil taluttaa, ainakii loppumatkast. Nonii, alaha sitkuttaa! Mie tuu koht siu völjyy.

Lähdin hölmistyneenä ajamaan pikku tietä mäen laelle. Kenen – tai minkä – kanssa juuri puhuin? Mitä hän tiesi näistä seuduista? Mielessä käväisi ohimennen pieni epäilys loppumatkan tien ajokelpoisuudesta. Alamäen alkaessa sain kuitenkin muuta mietittävää, kun vauhti alkoi kiihtyä ja tie teki samalla muutaman tiukemman mutkan. Hyvällä keskittymisellä selvisin niistä kunnialla.

Vapaalasku ja vauhdin hurma eivät ottaneet loppuakseen vielä suoremmallakaan tieosuudella. Tie vain jatkui ja jatkui. Huomasin että ympärillä vilisti nyt harvaa ja valoisaa koivumetsää. Vedin keuhkot täyteen kesäillan ja saunavastan tuoksua. Tästähän oli kehittymässä kunnon retki!

Tuuli suhisi korvissa ja vesi alkoi virrata silmistä. Näkymä oli hetkittäin sumea, mutta ehdin kuitenkin huomata mäen jyrkkenevän edelleen todella rajusti. Olisi pakko jarruttaa. Ei juukeli… Pyörät vain lukkiutuivat. Tavoittivatko ne enää tiehenkään? Luultavasti vain sekunteja liian myöhään tajusin, että mies ei vienyt enää pyörää, vaan painovoima vei molempia kuin litran mittaa. Olin päätynyt lähes vapaaseen pudotukseen, jossa renkaat raapaisivat tietä vain hetkittäin. Suhina korvissa oli muuttunut vihlovaksi poksahteluksi ja näköaisti kertoi vain sen, että väylä oli suora ja toivottavasti myös vapaa. Tajusinkin toivomisen olevan ainoan keinon selviytyä kyydistä yhtenä kappaleena.

Ehdin jo henkisesti varautua siihen, että tekisin pian tiiviimpää tuttavuutta maan kanssa ja olisin maaksi tuleva ennen aikojani. Alamäki muuttui kuitenkin tasamaaksi kaarteenomaisesti ja hidastus tapahtui hallitusti, vaikka paiskauduinkin vasten pyörän runkoa melkoisella voimalla. Hetken tuntui siltä kuin olisin painanut tonnin.

Tasamaalla seisautin lopulta pyörän ja asetin vapisevat jalat maan kamaralle. Sydän takoi edelleen tuhatta ja sataa. Kesäinen koivumetsä jatkui edelleen, mutta miten kummassa se pystyi kasvamaan takana kohoavan seinämän pinnassa? Ja kuka hullu sinne oli tien raivannut? Takaisin ei olisi enää mitään asiaa, ainakaan ilman vuorikiipeilyvarusteita.

Olon hiukan tasaannuttua jatkoin matkaa. Päivä oli jo selvästi kääntymässä iltaan, vaikka kasvoihin käyvä ilmavirta tuntuikin miltei yhtä lämpimältä kuin keskipäivällä. Maasto oli nyt todella tasaista mutta hermostuneena pidin silti silmät auki äskeisen kaltaisten yllätyspudotusten varalta. Välillä mustarastaat lurittivat jossain lähistöllä. Matkan edetessä panin merkille, että puut ympärillä alkoivat olla perin lyhytkasvuisia. Miksi? Alkumatkasta ne tuntuivat vielä hipovan taivaita.

Metsän lyhennyttyä jotenkin revityn näköiseksi risukoksi kärrytie saapui valtavan aukean laidalle. Vastalaidalla laskevan auringon kehrä tuijotti suoraan silmiin. Vasta aikani siristeltyäni pystyin erottamaan kaksi massiivista kerrostalojonoa molemmin puolin aurinkoa. Tämä olikin ihan kaupunki?

-Jo tok, se ol. Vaik oha se vähä vieläkii… Nii, ja tervetulloo Ansapohjaan.

-Hitto kun säikähdin… Enkö olekaan ainut, joka selvisi äskeisestä hengissä? Ja voisitko muuten esittäytyä?

-Ei oo tarvis. Oha siit mäest tult muitakii alas enne siuta, elä hättäile… Ja hyvi hyökii o sätkineet viel tovi aikaa. Miehä sanoi siul, jot siu pittää viel taluttaa tuota rukkiais!

-No jos tulossa on vielä lisää äskeisen kaltaisia yllätyksiä, niin usko huviksesi että nyt kannattaisi kertoa. Suu puhtaaksi!

-On jo. Sie ko nii tomerast meinasit keritä kottiis, nii senko käännyt kannoillais ja käyt kiipeemää.

-Ihanko pokkana väität, ettei koko kaupunkiin pääse kuin yhtä kämäistä kärrytietä pitkin? Joka sekin on, noh, yksisuuntainen?

-Ei miu mittää huoli väittää. Se o sillee. Ja se tie o siel, senko määt vaa! Tai sit teet mitä lystäät.

-No olisit nyt helvetti soikoon voinut sanoa, että tämä on umpikuja!

-A etpä sie kysynt mittää. Tahoit vaa männä etteepäi.

Suutuksissani kampesin pyörän liikkeelle ja jatkoin taivaltamista pitkin aukeaa. Tähän aikaan vuodesta aurinko laski näillä leveysasteilla luoteeseen, joten kotimaisemiin päästäkseni joutuisin edelleen ajamaan sitä kohti. Kuinka pitkään, sitä en suoraan sanoen enää tiennyt.

Ensivaikutelman perusteella kylänraitti ei ollut mikään idyllinen kävelykatu. Jos mokomaa kaupunkia muutenkin markkinoitiin näsäviisastelulla ja hengenvaaralla, oli pelkästään oikein, ettei turisti töninyt täällä toistaan. Ehdin jo tottua seurailemaan kituliaan kanervikon seassa kulkevaa kärrytietä, kun saavuin yllättäen rapautuneen asvalttipinnoitteen laitaan. Häikäistyneenä minun oli lähes mahdotonta arvioida sitä, oliko kyseessä valtava kenttä vaiko kenties suunnattoman leveä maantie. Jatkaessani kohti kerrostalojen väliin uppoavaa aurinkoa, päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Vastaan tuli harvakseltaan asvalttiin maalattuja valkeita alueita, jotka olivat ainakin viitisen metriä leveitä ja pitkiä kuin nälkävuodet. Kuinka suurilla menopeleillä täällä oikein ajettiin? Vai olinko saapunut jättiläisten kaupunkiin?

Pyyhkäisin hikeä otsalta. Sipaisu jätti jälkeensä polttavan kirvelyn. Kaiken hyvän päälle piti vielä polttaa naamansa auringossa!

Kerrostalojen mittasuhteet selvisivät minulle kunnolla vasta, kun saavuin ensimmäisten kohdalle. Talojen oli pakko olla ainakin kilometrin päässä tiestä, ellei sitten vieläkin kauempana. Täytyi oikein pysähtyä tihrustamaan tarkemmin, sillä en tahtonut edes erottaa yksittäisiä ikkunoita niiden pitkistä riveistä. Kerroksia oli kymmeniä ja taas kymmeniä. Siinä missä Enson taajamassa saattoi nähdä parvekkeilla roikkuvan kaikenlaista teollisuuskaupungin arkeen kuuluvaa aina lakanapyykistä lakanoiden käyttäjiin, oli mittakaava täällä sitä luokkaa, että moiset detaljit hukkuivat varmasti omaan määräänsä. Vaikka ajan hammas olikin jo selvästi pureskellut paikan infrastruktuuria, vaaleat julkisivut seisoivat sotilaallisessa järjestyksessä. Samaa ei voinut sanoa talojen juurella rehottavista puista ja pensaista. Päättelin että niiden suojissa kulki taloja yhdistävä katu, kenties pyöräteineen sekä pikku puistoineen ja leikkikenttineen.

Seurailin asvalttiin maalattuja alueita ja jatkoin matkaa eteenpäin. Halusin päästä käymään kerrostaloilla. Minkäänlaista reittiä ei kuitenkaan kääntynyt niiden suuntaan, enkä jaksanut lähteä rymistelemään epämääräisen kuoppaisessa kanervikossa. Meno oli jo muutenkin käynyt perin tahmeaksi. Kasvojen lisäksi poltti nyt myös käsivarsia ja hengitys kulki jotenkin raskaasti. Eikö illan pitänyt olla jo viilenemässä ja kääntymässä yöksi? Ensimmäiset tähdet olivat jo ainakin tulleet näkyviin. Voisikohan tänne majoittua ja jatkaa huomenna kotiin paremmilla voimilla? Jos kuitenkin taivaltaisin talojen lähelle tavalla tai toisella, voisin kenties kysyä yösijan lisäksi reittiä joltakulta.

-Keltäs sie meinasit utsii?

-Jahas, siinä taas paha missä mainitaan… Sanotaanko että joltain olevaiselta olennolta. Kai täällä nyt ihmisiä asuu?

-A tääl tahtoop väki olla vähis. Voipha siel muutama lymytä, mut hyö o ehkä vähä primitiivises tilas mitä haasteluun tulleepi.

-Eli tämä siis on joku hylätty aavekaupunki? Kuule, nyt saat kertoa kaiken tästä paikasta! Kun kerran tunnut tietävän vähän yhtä ja toista.

-Kovast o poika tiionjanone… Oisha niit terveellisempiikii harrasteit. Vaa tottaha sie haastat, mitä mie ennää pimittämmää kert sie oot jo oljamis. Iltatähtikii tullee näkösäl iha tuota pikkaa.

-Astrologin vikaa? Vähät Venuksesta, alahan pajattaa!

-Ei, vaa Iltatähti. вечерняя звезда. Ja mitä tähä kyläpahasee tullee, nii oha se totta jot sen loiston päivät o takan päi. Vaa oliha tää hetke iha jommone kaupunk, syväsatama ja lentokenttäkii vallan… Nii, ja se laitos.

-Syväsatama? Keskellä kuivaa maata? Ihan vaan tiedoksi että viisastelu nyt vielä menee, mutta pajunköyttä ei kannata syöttää! Täällä päin lähin vesi löytyy Vuoksesta, joka laskee Laatokkaan. Ja matkalla on Kiviniemen koski sun muita kapeikkoja. Niin että onnea vaan rahtilaivoille!

-Kukas siul o nii väittänt?

-Maantieto. Kartat ja ilmakuvat… Pitääkö jatkaa?

-Ei. Arvasiha mie tuo siu vastaukse, ko oot sitä länne väkkee. Mut sie elä usko kaikkee mitä hyö siul opettaat. Kartoist saap mieleisii piirtämäl ja valokuva o valehelt syntymästää saak… Elä kuule kehtaa vaahota miul mistää pajunköyest! Kahos, ko asia o silviisii jot tein kannattaap antaa ellää siel omal tontil tietyis käsitteis.

-Mitä meinaat?

-Sitä vaa, jot työ saattasitta innostuu vähä liiaks täst paikast. Täs maas ko näät kehiteltii Neuvoston vuosin kaikenlaisii hankkeit, ja Ansapohja ol yks suurimmist. Ei rakentamise puolee, vaa yksiomaa siks jot asia ei kuulunt kelleen muille. Eikä kuulu vieläkää. Siks teil opetetaa maantiios mitä opetetaa, näköjää viel tänäkii päivän.

-Eli täällä siis on joku satama ja muuta toimintaa, mutta mitä siitä? Miksi se pitää salata?

-Maltas… Eihä siin satamas ihessää mittää pahhaa olt, se vast mahollist tän kaike. Kahos, aikasin vuosin hyö perkasiit Vuokse siihe kuntoo, jot siin toen perrää kelpas kulkee rahtilaivoil Laatokast tähä kylälle saak. Ja nii hyö kulkiitkii, vuoskausii yötä päivää. Arkee ja pyhhää. Toivat konneit ja tarvikkeit, jyräsiit koko meijä vanha kylän maa tasal ja rakensiit uuve. Mut enemmän ko satamaa, hyö tarvisiit tääl vettä. Kylmää vettä. Ja iha hitoksee!

-Mihin? Eikö Vuoksi riittänyt?

-Ydinlaitoksee. Tiiä sie, jot täs kyläs pyöri aikonaa maan suurin atomipönttö. Nii suuri, jot siint eli koko seutu. Hyö tek tääl sähköö usseemma kaupungi tarpeiks, ja tiiä sekkii jot siin tarvitaa rutost vettä. Siin sähkö sivus hyö tek muutakii… Mut se ei kuulu siul, ainakaa virallise kaava mukkaa.

-Voi luoja… Tahdonko lie tietääkään. Siksikö paikka on salainen?

-No vähä senkii vuoks. Koelaitosha tää ol henkee ja verree, niit tääl män molempii reippaast. Työurat ol lyhkäsii ja päättyytkii usseimmite saappaat jalas mut väen määrä korvas laadun. Valtio tarjos levveen leivän ja asumiset pääl, mut ei suinkaa kertont jot matka o vähä ykssuuntane. Vaa silti tulijaa piisas! Ihe laitokse kymmenest reaktorist kuus käi jatkuvast, kahta hyö latasiit erilaisil polttoaineil ja lopuist ei tainneet rofessorit ihekää ottaa selvää. Millo ol natriumit sulana lattial, millo höyrynä ilmas. Mut maa tarvi sähkövoimaa ja asevoimat aineksii, jos nyt suoraa puhutaa… Aikai saatos hyö lopult oppiit tekemää molempii. Mut enne kaikkee hyö oppiit sen, jot karttunee ossaamise pohjalt kannattaap rakentaa vähä vakaampi voimala muualle. Sen hyö tek Ukrainaa.

-Siis hetkinen…!

-Eläs nyt kohkaa. Ansapohjas kierti syystäkii sanonta jot ”tääl eletää ko pommi pääl”. Ei tääl oikeest kukkaa osant sannoo, ollaaks viel huomen olemas. Jos käytät päätäis, snajuat miks tää paikka tehtii iha raja pintaa. Riskilöi kannattaap ulkostaa nii paljo ko vaa mahollist, eikö? Ymmärräthä sie jot minkää valtio ei huoli huuvella tämmösest laitoksest, jos vaa saap sen käymää ja kukkumaa kaikes hiljasuuves.

Tuijotin epäuskoisena suuria kerrostaloja ja auringonlaskun jälkeensä jättämää punahehkua taivaanrannassa. Vatsassa kouraisi. Kuinka tällainen oli mahdollista? Mutta ennen kaikkea – kuinka paikasta oli tullut silminnähden autio? Mieleen hiipi väistämättä ajatus pahimman mahdollisen toteutumisesta. Ei… Sellaisen salaaminenhan olisi kertakaikkiaan mahdotonta. Jopa suurvallalle. Siinä rytäkässä Suomenkin puolella olisi käynyt sen luokan kato, ettei ehkä minunkaan pitäisi olla tässä. Mutta nyt kun olin, niin olinko toden totta polttanut ihoni juuri ilta-auringossa? Autiossa kaupungissa ei myöskään liikenteen päästöjen pitäisi olla syynä raskaaseen hengitykseen. Joko jokin ei nyt täsmännyt, tai sitten asiat menivät yksiin liiankin hyvin.

-K-kuule, onko nyt niin että Tšernobyl ei olekaan ainut tapaus laatuaan Venäjällä?

– Tšernobyl? Mitäs sie siit tiiät?

-Ai mitäkö! Sen mitä kaikki muutkin tietävät. Paikka räjähti taivaan tuuliin vuonna 1986. En ole voinut välttyä kuulemasta siitä kaikenlaista, vaikka olenkin syntynyt vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Eivät ole mitään kauniita kertomuksia, totta vie. Historian pahin ydinonnettomuus ja sitä rataa. Voimalan lähiseutu on kai edelleen asuinkelvoton ja vaarallinenkin. Vaikka mitä minä suotta paasaan, tiedät nämä kyllä itsekin kun kerran noin viisaaksi ilmoittauduit.

-Sanos uuvestaa!

-No kai sinulla kuulo toimii, missä muu kehosi sitten ikinä luuraakin. Koko läntinen maailma tietää Tšernobylin tarinan! Älä nyt herran tähden väitä, että olette itse siitä pihalla!

-Tuhanne juukelii… Kaikkee sitä kuuleekii näi iättömyyve ratoks! Se o siis mänt läpi. Sithä täs ollaakii tosiaa jännä äärel. Siul o päässäis arvokast tietoo, poju. Miu o piettävä siust erityise hyvvää huolta.

– Mennyt läpi? Kuka tässä nyt tietää ja mitä?

-Kahos sie, asia o silviisii jot Tšernobylis o meininki nykysi iha eri luokkaa ko mitä sie haastat! Kuulopuhheitte varas miekii tosi oo, mut sentää iha valtiolliste sellaste. Sikäläine laitos o nykysi puolta isomp ko Ansapohja parraina aikonaa ja lissää rakennetaa syväl maan alla koko aja. Miehä kerroi siul jot hyö ei iha viimose pääl luottaneet näihi meijän kylän vehkeisii. Tšernobylin hyö suunnittel jo iha toisel asenteel, siitä tul käytännös kahtoe tuhoutumato. Ja nii sen sietääkii olla. Sil o niskassaa aika painavii salasuuksii.

-En käsitä… Miksi sen sitten tiedetään räjähtäneen? Tuhostahan on kaikenlaisia todisteita, ilmakuvaa sun muuta. Tapaus keräsi koko maailman huomion, vaikutuksiakin on mitattu vaikka missä! Vai onko tässä nyt siirretty jotain ikävää jonnekin muualle?

-A siehä sen sanoit! Siul ropottaa pääkoppa viel kiusallise hyvi, siihe nähe kui kaua oot jo viihtynt oljamis. Mut sen verra hyväs vaihees oot, jot voiha mie vähä purkaa siul sydäntäi. Nii, Kremlis hyö aikonaa miettiit jot jos Ansapohja lentää ilmaan jokkii kaunis päivä nii vaihtoehot o kovast ohkasii. Hyö miettiit viel lissää ja päätyyt ottamaa ehkä suurimma riskisä vähälle aikaa.

-Eli?

-Tšernobylis hyö muuttiit – mite mie nyt sanosin – alakertaan. Maan pinnal jäi vaa tyhjät kuoret ko atomi halkasuu jatkettii syväl peruskallio sisäs. Nii syväl, jot laitos ei oo moksiskaa vaik yläpuolel räjäyttäs pommin. Sillee nimittäi saatto viel käyä vaikkei kukkaa osantkaa määrätä tarkkaa päivää… Maan pinnal vanhat rakenteet panostettii tynamentil ja ties millä kaikes hiljasuuves, ja valtion tarkast valkkaama porukka jatko puuhiaa niihe suojis. Kyl mie sanosi jot se laitos kerkes olla vuoden päivät maaliman suurin teatteri.

-Ei, luoja paratkoon… Ei tuota voi uskoa. Sano nyt vielä että tämä kytkeytyy suoraan Ansapohjaan. Tai älä sano, tässä on jo nyt liikaa uutta yhdelle päivälle!

-A kyl mie vaa sano. Tääl räjäht’ toine koereaktori vuonna kaheksankuus, 26. huhtikuuta kello 0:13. Tšernobylis painettii kahva alas kuulemma puoli kahe aikaa. Niihe hetkie välis maan lukeneimmat ja kokeneimmat ihmiset eri aloilt antoot kaikkesa sen etee, jot maalima huomio saatasii oikeesee paikkaa. Ja se saatii, ainakii mitä hyö siit miul kertoot. Täyellist juontaha ei oo olemas, mut näköjää riittävä hyvviikii saahaa aikaseks ko oikee pieteetil keskityttää. Silti miul tul vähä yllätyksen, kui kirkkai silmi sie vannoit Tšernobyli oleva kokonaa tuhoutunee! Kuulee sitä joskus jottai hyvvääkii.

Päässäni takoi. En enää tiennyt, miten suhtautuisin koko asiaan – vai suhtautuisinko siihen ollenkaan. Teki mieli painaa pää maakuoppaan kuin strutsi ja ottaa tauko todellisuudesta. Tämän oli pakko olla jotain pahaa unta. Jos suurta osaa ihmiskunnasta olikin sumutettu jo vuosikymmenten ajan, miten ihmeessä kukaan ei ollut saanut asiaa selville? Seuraavassa hetkessä kliseinen, monessa yhteydessä kysytty kysymys iski vasten palaneita kasvoja kuin keskikesän notkeudessaan oleva koivuvitsa: miksi juuri minä? Päästin pyörän rojahtamaan asvaltille ja lysähdin siihen itsekin. Painoin kasvot käsiin ja yritin uskotella itselleni saaneeni ”vain” auringonpistoksen. En kertakaikkiaan tahtonut niellä ajatusta siitä, että saattaisin juuri olla paistumassa elävältä kuin rotta mikroaaltouunissa. Ikävä kyllä todellisuus tuntui tällä kertaa pitävän minua pihtiotteessaan.

Ohimolta kierivät hikitipat olivat muuttuneet punaisiksi, mutta se ei tuntunut enää uutiselta tässä tilanteessa. Pinnistin ajatuksia miettiäkseni, millaista jälkihoitoa Ansapohja oli saanut osakseen pamauksen jälkeen. Kai täällä nyt sentään oli peitetty pahimmat tuhon jäljet? Oli kylä sitten kuinka autio tahansa, jonkinlainen suojaushan täällä oli täytynyt rakentaa hajonneen reaktorin päälle.

-A siinhä käi aikonaa sillee, jot valtio kaik rahat män sen hito teatterin pyörittämissee ja Ansapohja sai pärjätä pamauksest lähtie omillaa. Kyl se vaa o sillee jot tää kylä pittää iha ihe huolen satunnaisist pällistelijöist. Nii se pittää siustakii. Mie kahtele jot nii tapahtuup, ja höpise siul mukavii lopun matkaa. Ooha mie tääl sentää iha porttivahi tittelil!

-Eli jututat säteilyyn paistuvia ihmisiä ja katsot kun he kuolevat? Mitä helvetin työtä se tuo on? Eikö hävetä?!

-Oisha niit mukavampiikii hommii varmaa olemas tei kuolevaiste keskuuves. Mut mie nyt vaa satu olemaa paras tekijä tähä puuhaa. Aikaa o rajattomast eikä täs ennää huoli kärsii maallisist vaivoist. Ja enne kaikkee mie tiijän täst paikast iha liikaa. Siks miu o tääl maleksittava ja pysyttävä lojaalin armeijal.

-Armeijalle?

-Nii kato. Ei tää kylä nyt iha autio oo! Tiijä kuule, jot Ansapohja o tänä päivän valtakunna paras koulutuspaikka erikoisjoukoil. Tänne pääseet vaa parhaat soltut. Vaik mie kyl sanosi jot hyö joutuut… Asevoimil o iha erityine osasto ydinsodan ja säteilyonnettomuuksiin varalle. Hyö siedättäät ja kouluttaat sen solttuja näis olosuhteis, millo tääl ja millo taas omas varjellus yksikössää jossai kaukana. Ansapohjan filosofia ellää vieläkii vahvast niis joukois palvelevie keskuuves. Palkkiot o sange avokätisii ja suur yleisö tunnustaa nää rohkeet nuorukaiset kansallissankareiks, sen perusteel mitä hyö heist kuuloot. Hyväksytyst palveluksest soltut saap melkei mitä vaa kehtaavat pyytää – niihe parin vuoden ajan, jonka ovat viel eläviin kirjois.

-Siksikö nuo kerrostalot ovat pystyssä? Onko niissä sotilaita?

-No sikskii… Voipha siel viel jokkii ihmisriepu virua, niiko mie siul jo tuumasi. Mut ei hyö solttuja oo – ennää. Epäonnisimmat o ehkä viel hengis. Mut veri vaihtuup iha koht’ puolii ko uus erä saapuu. Paikas jossa muuta elämää ei oo olt vuoskausii, pittää käyä kamppailuu ravintoketjun ainoast mut jaetust sijast… Syö tai tuu syödyks.

-Selvennätkö vähän?

-Onks miu pakko? Sie näytät vähä ahistunneelt.

-Ei helvetin helvetti…

-Eiköhä se oo parempi jot otat asiast iha ihe selvän. Jos kohotat nuo verestävät silmäis, näät Iltatähen tuol horisonti pääl. Sielt hyö saapuut.

Nostin katseeni asvaltista ja kallistin vihlovaa päätä ylöspäin. En jaksanut uskoa mitään tähtitieteellistä liirumlaarumia, vaan minua kiinnosti enää lähinnä se, kuinka tulisin päättämään päiväni täällä ja tänään. Kirveleviin silmiin piirtyi tähden sijasta puidenlatvojen yllä vaappuva valtava valorivi. Tummansininen yötaivas värjäytyi sen takana tympeän harmaaksi. Ajatus kulki vielä sen verran että tajusin kyseessä olevan lentokoneen. Mutta kuinka suuren? Ei tavallisessa suihkarissa voinut olla tuollaista määrää valoja. Moottoreitakin oli yhtä siipeä kohti… viisi? Venäläisillähän taisi olla se maailman suurin lentokone, Antonov. Tyyppiä en muistanut, mutta sillä ei tainnut enää olla väliä.

-Ai Mriya? Sehä lentelee pitki maapalloo ja työ länne ihmiset luuletta sitä isoks. Vaa hyvä onkii jot luuletta, myö saahaa tääl työrauha käyttää näit ommii laitteit.

-Eikö tuo sitten ole Mriya?

-Ei. Joha mie sanoi siul poikaparal jot se o Iltatähti. ”вечерняя звезда” koska ollaa täl puole rajjaa. Antonovi tekeleitähä sekkii on – AN-425 jos tarkkoja ollaa. Mie en oo hännee nii paljoo vihkiytynt, et mittää muuta noppitietoo tietäsin. Mut sen tiiän, et liki parisattaa metrii levveen laitokse tuomine kylän tonttii o ain vähä hehtaarihommaa! Siks meil o tääl leviä, 30-kilometrine kiitorata. Saap hieroo ajan kans… Mut siin o paremp onnistuu ko saman kokosii kenttii o vaa kolme koko valtakunnas.

-Tuollako sotilaat sitten tuodaan tänne? Kuinka paljon heitä on, ja… olenko jotenkin väärässä paikassa?

-A sie oot just oikees paikas, poika. Sie istut keskel mei kiitorattaa. Ja siit solttuje määräst siu ei huoli murehtii, kone vettää heit rapiat 1600. Tällee koulutuskauve alus tänne voip hyvinkii tulla täys poka. Mut rivit harvenoo tehokkaast, valtaosa paistuup säteilys ja monen muun kohtalo o olla ravintoo. Mut sie – sie oot tännään paraatipaikal! Kahos, ykskää ulkomaa elävä ei oo viel miu iättömyyve päivinä pääst näkemää joukkoje saapumist. Siust ois voint hyvinkii olla soturikokelaaks, sen verra hartaast sinnuu o pitänt kypsyttää. Mut et sie tuost ennää nouse, sen mie nään.

-Niinkö luulet? Tiedä kuule, että…

-Ei huoli kiitellä! Miu pittää nyt joutuu seuraavii hommii, tää siu savotta o valmis. Siut löyvetää muutama tunni sisäl, ellei pilotti saa konnee tassuja maaha enne ko siu kohalle tulleep. Oli ilo saaha jakkaa siu viimoset metrit. Jos hyö löytäät siut, hymyile ja sano Vahilt terveisii!

Päässä vihloi niin ankarasti että kiitorataan liiskautuminen kuulosti jo lähes armolliselta. Kone oli toden totta tulossa suoraan päälle, siihen ei auttaisi enää Maamme-laulukaan. Seurasin kuinka valtava alus läheni kaukaisia puidenlatvoja pahaenteisen jylinän säestämänä. Pieni tuulenvire tarttui palaneeseen ohimoon. Ehdin jo erottaa siipien laskusiivekkeiden liikkeet, kun yhtäkkiä koneen kirkkaat valonheittimet kytkettiin päälle. Näkökenttä täyttyi pelkästä valkeudesta.

***

Aitan peltikatto kolahti vaimeasti tuulenpuuskassa. Pyyhkäisin kylmän tipan nenänpäästä. Repsahtaneen lautaoven raoista kurkistelevat valonsäteet kutsuivat osallistumaan uuteen päivään, tihkusateeseen ja kosteaan kylmyyteen.

Tiesin että niiden kaikkien kanssa selvittäisiin.

Advertisement