Kävipä tässä syksyisenä sunnuntaina (22.9.2019) siten, että päätin pitää pitkästä aikaa pienen teemapäivän. Tällaiset päivät alkavat yleensä verraten harmittomasti maastokarttoja tutkiessa, vahvan kaurapuuron ja sitkeän aamukahvin ryydittäminä – ja uhkaavat usein päättyä luoja ties minne mörön pyllyyn, josko sitten päättyvät ensinkään. Perusideana on kuitenkin käydä tiedustelemassa jokin jännä – tai jännäksi luultu – paikka perin pohjin fillarin, apostolinkyydin tai kanootin avulla. Fossiilinen kyyti ja maksullisten lienten polttelu ei oikein tahdo kiehtoa vapaa-ajalla, joten hikoiluksi menee.
Tuona sunnuntaina muistin, etten ollut vieläkään tullut vierailleeksi Lassilan Linnavuorella. Olin toki ajellut sujuvasti ohi moneen kertaan. Paikka sijaitsee Ruokolahdella, Niskapietiläntiestä erkanevan Lassilantien varrella. Vuorelle on ihan oma tienviittansa Lassilantiellä, joten en ala tarkemmin selostaa ajo-ohjeita, vaan totean vuorelle johtavan polun alkupisteen olevan tässä. Pakkasin reppuun kameran ja evästä ja työnsin pyörän ulos porstuasta.
En pidellyt kiirettä matkallani vaan pyörittelin tapani mukaan läpi kaikenlaisia pikku polkuja ja metsäteitä, joiden luulin johtavan jonnekin. Jotkut päättyivät talojen pihoihin, osa taas toiseen tiehen tai umpikujaan jossain metsän kätköissä. Toisinaan oli kätevintä tunkata pyörää halki metsikön tai peltotilkun, jos vain vähänkin luuli kulkevansa kohti oletettua väylä X:ää (joka toki sekin saattoi viedä aivan mielivaltaisiin paikkoihin). Niin kävi nytkin!
Tämä ehkä hieman järjettömältä ja luultavasti perin epäilyttävältä näyttävä tapa liikkua on myös oiva tapa resetoida aivot. Eksymisen ja löytymisen tunteet vuorottelevat. Toisinaan vuorokauden tunnit käyvät vähiin, samoin eväät repussa. Jos hyvin käy, sataa myös taivaalta jotakin sortimenttia! Jossain vaiheessa pyörän lampusta loppuu virta ja on suunnistettava kohti kaupungin katuvalojen kajastusta. Olettaen, että kaupungissa on sähköt päällä (toki ei oleteta). Ai etän että…
Mehustelut sikseen ja takaisin sunnuntaihin.
Hylkäsin pyörän pikku tien varteen raivatun parkkipaikan reunaan ja ripustin kameran kaulaan. Olo oli kuin ammattiretkeilijällä. Enää ei tarvinnut kuin olla sellainen. Homma osoittautui kuitenkin jo ajatustasollakin niin vaikeaksi, että päätin jättää moisen touhun omaan arvoonsa ja keskittyä fiilistelemään kuulasta syyspäivää ihan vaan turistina. Ja sekös sujuikin!
En ollut vuorella ihan yksin, vaan samalle hehtaarille mahtui äänistä päätellen useampihenkinen retkiseurue koirineen. Hiljaa hipsutellessa korvilla voi tehdä yllättävänkin tarkkoja havaintoja. Arvuuttelin, milloin läsnäoloni haistettaisiin ja nilkkani tai reiteni riennettäisiin puremaan uuteen, jännään asentoon. En kuitenkaan kohdannut yhtään irrallista nelijalkaista olentoa, mistä päättelin joko koirakurin tai tsägän olevan hyvällä tolalla.
Kiersin vuoren kaakon puolelta tallustellessani ylös. Maahan on lukuisten kanssaretkuilijoiden vierailujen myötä tallautunut poluntapainen, minkä lisäksi kulkureittiä on merkattu oranssein pikku maalitäplin. Vuorelle oli lopulta melko vaivatonta kavuta, vaikka eihän tällaisten paikkojen esteettömyys ole tietenkään samaa luokkaa kuin pääkirjaston lehtisalissa – jonkinlaiset alaraajat on hyvä olla käytettävissä.
Vuoren laelle päästyäni oli hartaasti odotetun kahvitauon aika. Retki kuin retki saa sitkeän pullan ja haalean kahvikuran maistumaan. Miltä, se on eri asia. Mutta kauppansa teki nytkin! Tuijotin pitkulaista Latvajärveä, jonka pohjoiskärki lepää vuoren edustalla. Olin jo aiemmin nähnyt muutaman vuorelta otetun valokuvan, mutta kuten usein luonnon keskellä, täälläkin näkymä oli parasta paikan päällä. Mieleen tuli etäisesti jopa Simpeleen Haukkavuori.
Oma menneisyyteni risteää Linnavuoren kanssa sen verran, että joskus natiaisena pääsin toisinaan uimaan ja saunomaan silloisen naapurin kesämökille Latvajärven rantaan. Erään kerran paikalle sattui perin intensiivinen ukonilma, jota ihmeteltiin mökin kuistilla istuskellen. Ehdin juuri havaita sivusilmällä kirkkaan välähdyksen, kun repivä räjähdyksen ääni tavoitti kuuloaistin. Tuntui siltä kuin koko mökki olisi pompannut vaaksan verran ilmaan. Naapurin isäntä – nykyisin jo edesmennyt mies – käänsi päätään vuoren suuntaan, virnisti ja totesi arvoituksellisesti: ”Kahos… Sehän käi tikkuja raapimaa!” Ei kuulemma ollut ensimmäinen vuoreen lyönyt kipinä.
Kameramurikan kanssa liikuskellessa ei vuoren jyrkimmille kallioille ja lohkareille ollut asiaa enkä halunnut joutua kuulemaan maksullista lasin helinää aparaatin objektiivista, mikäli olisin sattunut liukastumaan sopivasti. Kanervikon takana aukesi kuitenkin ihan kiitettävän jyrkkiä pudotuksia. Ovatkohan kanervat muuten kukkineet jotenkin runsaammin tänä kesänä? Olen pannut asian merkille jo useammassa paikassa retkilläni. Tai sitten olen vaan kulkenut aikaisemmin silmät kiinni…
Aikani taivasteltuani laskeuduin alas kallioiden väliin vedetyn köyden avulla. Paikasta oli enää kivenheitto päivän toiseen nähtävyyteen – Linnavuoren luolaan. Ja kuten luolien yleensä, totesin tämänkin nähtävyyden näkemisen olevan kovin riippuvaisen keinovalosta.
Parkkipaikan laidassa oleva kyltti tiesi jo alkuun kertoa, että luolassa olisi perimätiedon mukaan piileskellyt Isonvihan aikoina nelisenkymmentä kyläläistä. Kyllä sieti olla pieniä ihmisiä. Mokomaan onkaloon ahtautuminen ei ollut ihan esteettömyyden riemujuhlaa, etenkään pitkäraajaiselle nykyajan kasvatille.
Luola oli toden totta läpikuljettava, vai pitäisikö sanoa -könyttävä. Luolan toinen suuaukko on melko hyvin piilossa jyrkällä seinämällä. Tajusinkin, että olin tallustellut sen ohi autuaan tietämättömänä koko reijästä! Aukon luona kasvava korkea mänty oli uurteista päätellen ottanut salamalta pataan jo joitain kertoja – voittaen lopulta taistelun tolpillaan pysyen.
Retken päätteeksi katsastin vielä vuoren kupeessa olevan nuotiopaikan. Eväät oli syöty ja valoisa aika kävi jo kovasti vähiin, joten en jäänyt fiilistelemään paikkaa sen kummemmin. Muutama ihminen mahtuisi täällä tulistelemaan varsin mukavasti, penkeiksi oli kivien päälle aseteltu lankkuja. Savunkiehkare ja muutama hehkuva hiili kielivät siitä että notskia oli kyllä polteltu ihan hiljattain. Tex Willer tai muu vastaava kekkeruusi olisi varmaan päätellyt kolmen miehen ja neljän hevosen käyneen paikalla, yksi hevonen ontuisi vasenta etujalkaansa. Niin, ja ilman satuloita olisi oltu ratsailla kuin intiaanit konsanaan. Itse lähdin jalkaa ontumatta kohti rautahepoa, jota ei toivottavasti oltu varastettu tällä välin.
Auringon jo laskettua suuntasin keulan kohti kotia. Kaiken kaikkiaan retki yllätti positiivisesti, paikka todella oli vierailun arvoinen! Sijaintikaan ei ole vaikkapa Imatra-Lappeenranta -aksilalla asuvien kannalta mitenkään katastrofaalinen, joten kyllä tänne kehtaa tulla vapaapäivää viettämään. Ellei sitten jämähdä koko päiväksi aamukahville tuijottamaan keittiön ikkunasta ulos, sinne minne voisi mennä (tuttu kokemus, toim. huom.)… Onneksi istuminen tappaa niin talossa kuin terassillakin. Kannattaa siis välillä investoida henkiriepuunsa ja lähteä retkelle!
Rinnakkaisohjelma 