Sydänyön hetkinä tallustan pitkin kartonkitehtaan kellarikäytäviä. Voimakkaankeltaiset teollisuusvalaisimet loistavat pitkinä jonoina aikain saatossa noesta ja liasta mustuneessa katossa. Käytävien seinät eivät ole juuri sen juhlallisempaa nähtävää, rähjäiseen tiilipintaan on sinne-tänne törmäilty trukeilla ja sittemmin pultattu paksuja teräspalkkeja vastaavien varalle. On ollut aihetta, sillä palkitkin ovat jo lommoilla. Kaikki ympäröivä koostuu betonista, teräksestä ja tiilestä. Jossain nurkassa lojuu rasvainen pätkä neljän tuuman puuparrua – toisesta päästään kymmeniksi tikuiksi murtuneena. Täytyy olla kovaa ainetta selvitäkseen täällä.
Heti kuulosuojainten ulkopuolella vallitsee valtava meteli. Ehkä yläpuolellani täydessä käynnissä oleva kartonkikone vaikuttaa asiaan? Sanonta ”rauta valittaa” pätee täällä, jos missä – läpitunkeva jyrinä ja ulvonta saavat betonilattian värisemään ja resonoivat aina keuhkoissa asti. Seinustalla kulkevat, halkaisijaltaan puolimetriset teräsputket ryskyvät ja hikoilevat kastetta kuumassa ja tunkkaisessa ilmassa. Tulikuuma höyry sihisee toisaalla. Jossain ulkona pitäisi olla pakkasta, tai ainakin oli vielä yövuoroon saapuessani. Teräskaitein rajatussa lattiasyvennyksessä rivistö mopoauton kokoisia sähkömoottoreita kiertää väsymättä suuria pumppuja. Tunnustelen yhden koneen valurautaista jäähdytysrivakkoa. Kuuma, muttei polttava. Käsivarren paksuinen teräsaksila kieppuu vinhasti suojansa sisällä ja panee pumpattavaan sotkuun vauhtia. Työhönsä kone tarvitsee sähkötehoa parhaimmillaan puoli megawattia sekä paineistetun rasvan laakereilleen. Vaikka lähistöllä ei näy ristin sielua, näitä vehkeitä valvotaan sähköisesti tarkemmin kuin elinkautisvankia.
Vilkaisen työkännykkää. Ei soittoja. Vuosien varrella olen oppinut lukemaan tehtaan laitteiden ja tuotannon tilaa siinä määrin, että päättelen omalla työpisteelläni laitoksen toisessa päässä olevan rauhallista. Aina toisinaan minun on poistuttava sieltä selvittelemään eri koneiden vikoja ja korjaamaan niitä. Niin oli asian laita nytkin. Tällä kertaa keikasta selvittiin pelkällä rajakytkimen rassauksella ja sekvenssin pikku ”huijauksella”, jolla kone saatiin jatkamaan tyhjää työtään hamaan tulevaisuuteen – eli seuraavaan vikaan – saakka.
Otan vapauden tehdä pienen jaloittelukierroksen paluumatkallani työpisteelle, reipas kollegani hoitaisi kyllä putiikkia sen aikaa. Poikkikäytävällä kulkiessani huomioni kiinnittyy teräksiseen oveen, jonka edustalla lojuu jotenkin orvon näköisenä kauhtunut kynnysmatto. Niin ikään kovia kokeneeseen oveen on maalattu katkonaisin leimasinkirjasimin teksti:
TELAHIOMO. ASIATTOMILTA PÄÄSY KIELLETTY.
Katsahdan vaistonvaraisesti ympärilleni. Autiota. Kaivan työkaluliivin taskusta avainnipun, jollaisesta moni pikkupoika olisi kateellinen. Hienojen digitaaliavainten seasta löytyy kuin löytyykin myös vanhemman mallinen avain, joka – kas noin… – avaa lukon mukisematta. Astun sisään valkeaksi maalattuun, kylmänsävyisillä loisteputkilla valaistuun huoneeseen.
Käytäviin verrattuna huoneessa on rahtusen hiljaisempaa ja siistimpää, onhan kyseessä verstas. Radio soi hiljaa. Näkymää hallitsee keskellä lattiaa seisova, valtavaa metallisorvia muistuttava kone. Korkealla katossa olevasta luukusta laskettaisiin siihen hiottavaksi tehtaan tuotannossa käytettäviä teloja, joilla saattoi olla leveyttä muistini mukaan viisi-kuusikin metriä. Kone on selvästi vanha ja tehty kestämään huolellista käyttöä isältä pojalle, eikä vain kerran myytäväksi tai ”virtaviivaistamisratkaisuksi tuotantoprosessien tukitoimintoihin” kuten saattaisi asian laita olla nykyisin. Runko on oikeaa valurautaa. Valumuotti on joskus kauan sitten tehty paitsi huolen, myös muotoilullisen silmän kanssa! Kaarevassa, bunkkerimaisessa olemuksessa on jotain samaa kuin kotipihassani harrastekoneen virkaa toimittavassa 60-luvun Lister-moottorissa. Laitetta silmäillessäni saatan käsittää jotain sen toiminnasta ja voimasta, mutta käytöstä en mitään – se on oikeiden ammattimiesten työtä.
Silmäilen verstaan varusteita. Tavallisen autotallinäpertelijän näkökulmasta täällä ollaan erikoistekniikan äärellä – suurin osa työkalutaulujen avaimista, sovittimista ja vipstaakeista ei kerro minulle mitään. Monet on selvästi valmistettu itse täällä, juuri jotain tiettyä työvaihetta tai koneen osaa varten. Paljon on hitsattu, kovajuotettu ja sorvattu. Hiontakoneen varoitusvaloja ja -äänimerkkejä on säädelty sopiviksi pahvimukein ja maalarinteipein, joita molempia riittää kartonkitehtaassa yllin kyllin. Rasva, kolhut ja patina puhuvat omaa kieltään tekemisen luonteesta. Ihmettelen päistään ”sieniksi” hakattuja messinkituurnia ja lyijyvasaroita. Muistan erään vanhan masinistin joskus sanoneen että jos rautaa on ”koputeltava” voiman kanssa, on se syytä tehdä jollain pehmeämmällä aineella. Loogista?
Verstaassa kulkiessani en voi olla kuvittelematta astuneeni pari-kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Nyt yöllä pajassa on hiljaista, mutta joskus taannoin löysemmän henkilöstöpolitiikan aikoina on työmiehiä lie pyörinyt täällä ”niin paljon kuin on ollut tarpeen” ja ehkä vähän enemmänkin. Yksi on tehnyt yhtä, toinen toista, kolmas ehkä korjaillut omia tavaroitaan firman piikkiin ja neljäs ollut muuten vaan käymässä kahvilla viereiseltä osastolta. Viides on ehkä tullut paikalle umpikännissä unohtaen, että olisi vapaapäivä. Ainakin muutama nykyään jo eläköitynyt kollega on muistellut niin työväen määrän kuin sen laadunkin olleen taannoin periaatteessa balanssissa – toisen hieman yli ja toisen vähän alle… Pari promilleakaan ei aina ole tainnut haitata työnjohtoa, jos vain itse homma on hoitunut. Älypuhelimia ei ainakaan ole hipelöity, koska niitä ei ole ollut. Sen sijaan on varmaan röyhytelty Norttia, Bostonia, Klubia, Kentiä ja luoja ties mitä muita vitamiinikeppejä. Mukana maku — Miehet joihin luotetaan sen tietävät — Norttimies on asiantuntija — Tiedätte miksi. Jauhettu paskaa, jos ympäristöön sopiva ilmaisu sallitaan. Vieläkin aiempina vuosina on korttipeleissä hieman uhkarohkeudesta rippuen hävitty tai voitettu kaikenlaista aina kahvipaketista omakotitaloon. Villi legenda kertoo että työvuorosta ei ehkä olekaan tullut kotiin perheen pää, vaan hänen kollegansa. Tarttis lähtee, täs mökis vaihtuu nyt asukkaat… Vaikka tarinathan tunnetusti kasvavat vain korkoa kulkiessaan suusta suuhun. On ehkä myös luettu lehtiä ja kuunneltu stereoita hiontakoneen pyöriessä taustalla. Poppivehkeet osoittautuvat taannoisiksi laatupeleiksi ja ovat edelleen käytössä. Kuin pisteenä I:n päällä radiossa soi nytkin joku kasari- ja ysärimusiikin teemalähetys. Oh, Baby All. Eikös Tarja Lunnas levyttänyt sen joskus suomeksi?
Muoviset kukat ja köynnökset rönsyilevät hyllyltään työpöydälle. Näkymä muistuttaa toisinaan melkeinpä enemmän spontaanisti muodostunutta mancavea kuin maailmanluokan verstasta. Joulukoristeet on siivottu kaapin päälle odottamaan seuraavaa sesonkia. Jossain vaiheessa tulevaisuus on saavuttanut tämänkin periferian, ja pajaan on saatu tietokone! On päästy tulostelemaan ilmoitustaululle kaikenlaista hauskaa internetistä tai omista kameroista. Kiertäviä huumorikuvia, sähköposteja ja tuotetietoja aina kivääreistä videokameroihin. Pilkkikisojen tuloksia ja ampumaseuran ratavuoroja. Vuosi on näköjään jo 2004.
Tissikalenteri on jemmattu pukukaapin ja seinän väliseen lokoseen mutta löytyy toki, vaikka yhtiön säännöt ottavatkin tätä nykyä kantaa tiettyjen visuaalisten piristeiden käyttöön tiloissaan. Hieman yllättäen päivyri on ensimmäinen näkemäni asia, joka on ajantasalla! Kuukausikin on valittu mielipiteen sijasta kronologisen totuuden mukaan. Pintajännitys on toki napakka ja määrätyt kilot määrätyissä paikoissa, mutta muuten kuvan tätiparka näyttää jotenkin väsyneeltä hienosta meikistään ja täytehuulistaan huolimatta. Varhaisteininä moinen olisi ollut magee juttu mutta nyt kolmenkympin kohdalla mietin lähinnä, onko täti saanut kunnolla syödäkseen ja sen jälkeen unta kauniiseen palloonsa. Joko olen tulossa höpsöksi, tai sitten jotain ei vain ole olemassa… Ehkä täydellisyyttä?
Ennen poistumistani vilkaisen vielä ilmoitustaulua. Taulukoita, listoja, vanhoja lehtileikkeitä ja valokuvia. Joku on saanut hauen virvelillä. Se oli ainakin näin iso. Kuviin on usein tussattu täydentäviä kommentteja tai piirrelty anatomisia detaljeja, jotka nyt jääkööt tarkemmin erittelemättä. On pidetty virkistyspäiviä jos jonkinlaisten hullutusten merkeissä, käyty Viipurissa tai Pietarissa. Palkittu ansioituneita tai muuten vaan pitkäpinnaisia työntekijöitä. Yksi onneton on päässyt Uutisvuoksen sivulle oikeinpa värikuvan kanssa! Onneton siksi, että moinen kunnia on kuulemma tarkoittanut kakkukahvien tarjoamista kollegoille. Mustavalkokuvasta olisi selvinnyt pelkillä pullakahveilla, vaikka toisaalta televisioon pääsystä olisi kukkaro keventynyt jo juhlaillallisen verran. Julkisuuden taakka on armoton.
Mietteliäänä varmistan että avainnippu on taskussa omalla paikallaan ja lämäytän teräsoven kiinni takanani. Koetan vielä kuvitella aikaa silloin joskus, kun en itse ole ollut edes syntynyt. Tällaiset pajat ja sopet ovat tavallaan olleet oman aikakautensa sosiaalista mediaa, jos mitä. Ne ovat keränneet ihmisiä yhteen, ehkä jopa muutenkin kuin työn merkeissä. Ja kun omalla pärställään ja kuvillaan on voinut olla online ainoastaan fyysisesti, on tiedetty missä jutut kerrotaan ja tiedot vaihdetaan – oli se sitten verstas, metsästysporukka, Monttu-baari tai Kesoilin kuppila.
Jatkan matkaani pitkällä käytävällä kohti omaa osastoa. Koneet ulvovat yhä voimiensa tunnossa. Josko perillä keittäisi kahvit – nyt kun on vielä rauhallista?
Rinnakkaisohjelma 