Yllätys

Sumuisena lauantaiaamuna aivan joulun alla tassuttelin pihan poikki ratsaamaan postilaatikon. Laskut oli tällä erää maksettu ja joulukortti tullut jo pari päivää sitten, joten lootassa ei pitänyt olla mitään maata mullistavaa. Kannen raotus vahvisti uumoiluni todeksi – tyhjä. Postikustikin oli näemmä saanut pideltyä progressiivisen noroviruksen tuotteita sisuksissaan ainakin naapurin laatikolle saakka, mikä myös sopi minulle oikein hyvin. Käppäilin takaisin tuvalle, jossa kahvinkeitin olisi varmaan jo saanut työnsä valmiiksi ja toivottavasti edes osan plöröstä pannuun.

Ohjelmaan tuli muutos verannalla. Ulko-oven viereen oli ilmestynyt jouluisen näköinen obstaakkeli, joka oli jäänyt minulta tyystin huomaamatta ulos marssiessani. Laitos osoittautui aamu-unisiin silmiin joululahjakassiksi. Voi kuinka somaa! Kukahan ystävällinen sielu oli minua muistanut?

Seuraava ajatus iski tajuntaan kuin metrinen koivuhalko. Tikittääkö se? Näkyykö siinä hassuja johtoja tai siimoja? Ison maailman lentokentillähän tällaiset yksinäiset nyssäkät osaavat kuulemma joskus olla melkoisia puuhapusseja, ainakin mikäli lentoterminaalin hätäevakuointi pommiuhan vuoksi käy jollakulla työstä.

Nyssäkkä pysyi kuitenkin vaiti. Kun kukaan naapureistakaan ei ilmestynyt tietämään asiasta mitään, nappasin kassin kainaloon ja vein sen väljemmille maille metsän laitaan miettimään tekosiaan. Toki lähemmäs naapurin ulkorakennusta kuin omaani, onhan jaettu vahinko pienempi vahinko! Ja riskejä kannattaa ulkoistaa, kuten opin Ansapohjassa vieraillessani.

Kassi sai huilata pihan perällä sillä välin kun kittasin tuvassa aamukahvia. Mietin, mitä Nikke Knatterton tekisi. Ainakin hän saisi selville ne kaksi asiaa mitkä minäkin; ensinnäkin kassin suu oli teipattu kiinni vahvalla teipillä ja todennäköisesti miehen toimesta. Tätä minun ei ehkä nyt kannata valottaa enempää, sillä tahdon pysyä sovussa eri sukupuolten kanssa vielä joulun yli… Toinen havaittava asia oli tekijän kengänjäljet. Kahville mennessäni olin huomannut pihatien lumessa Sievin jalkineen pohjakuvioita, jollaiset satun tunnistamaan, koska lompsin viime talvena itsekin kyseisen firman turvapopoissa. Jäljen koko oli samaa hehtaariluokkaa kuin omanikin. Jollen olisi heittänyt täysin palvelleita kenkiä menemään jo kesällä, saattaisin epäillä kävelleeni unissani.

Takaisin ulos. Kovistelin kassia tovin aikaa sillä kuuluisalla pitkällä tikulla, jollaista käyttäen kannattaa kuulemma toisinaan lähestyä epävarmoja tapauksia. Eipä kassi roiskunut silmille, möllötti vain hiljaa hangessa. Käsittely olisi siis jokseenkin turvallista. Vai pitäisiköhän retuutusta jatkaa vielä tovi, ihan vaan varmuuden vuoksi?

Auton perässä raahaamalla arvoitus voisi kirjaimellisesti ratketa, ainakin viimeistään moottoritiellä. Ja jos kyseessä olisikin pommi, tömähdys tuskin haittaisi juuri muita kuin takapuskurissa roikkuvaa joulun menoliikennettä. Ja sitähän lappaa tähän aikaan kuumasta etelästä kuin solttua komppanian ovesta. Olin jo hyppäämässä kuskin penkille, kun muistin että Poliisilla voisi hyvinkin olla painava sananen sanottavana turhan omapäisistä hinaushommista. Ainakin suuntavilkut taisivat kassista puuttua, ja eikös tuon näinä päivinä pitäisi olla kilvissäkin? Rekisteriotteessa ajoneuvotyyppi ”hinattava pommi” saattaisi muutenkin herättää tarpeettoman suurta huolta ratsian sattuessa kohdalle… Harakan värisen auton takakontissa ei sitten olisi kovinkaan mieltä ylentävää selittää puuhiaan ja kuulla radion liikennetiedotteesta, että 6-tiellä Imatran kohdalla on meneillään poliisioperaatio. Että sellaista. Ehkä mysteeri kannattaisi selvittää omalla tontilla.

Nyssäkän sisältö ei hevillä lakannut kiehtomasta. Ajastettu pommi olisi ehkä jo räjähtänyt ja mahdollinen kauko-ohjaus mennyt epäkuntoon kepillä kolistellessa, joten eiköhän paukkuskenaarion voinut pikkuhiljaa unohtaa. Siirsin tutkimukset saunan taakse pihan perälle, missä perinteisesti moni asia on ratkennut – aina nenäklyyvarista päivänpolttaviin kalavelkoihin.

Wanha Husse saisi auttaa lahjan aukaisussa. Männä syksynä vehje pätki sahasi mukisematta kuutisen mottia koivuhalkoja, joten kyllä sillä nyt yksi mysteeri selvitettäisiin ihan heittämällä. Luurit päähän, koneelle ryyppy, sytytys päälle ja veto. Veto. Veto. Veto. Veto… Ryyppy pois. Veto. Veto. Sahurille ryyppy. Taas veto… Ei hemmetti! Kyllä on Husse ennen lähtenyt viimeistään ensimmäisellä vedolla, ainakin nähtyään isännän nauttivan palolientä puolestaan. Mutta tekniikkahan on luonteeltaan pettävää, ainakin tositilanteissa. Tässä tapauksessa osa viasta voi kyllä olla isännässäkin, joka jätti sahansa vuosihuollon ”lämpimämmille keleille” eli näköjään keväälle. Pitänee palata asiaan silloin – jos ei sitte syssymmällä.

Ulkovaraston seinällä roikkui hitsausmaski. Heureka! Mikäli kassista olisikin roiskuakseen silmille jotain ovelaa, voisi tavaralle järjestää laakista riittävän lämpimän vastaanoton. Tuumasta toimeen siis. Riittäisikö kyynärän mittainen propaaniketunhäntä noin niinkuin alkajaisiksi?

Ehdin juuri saada tohinan päälle, kun äkkäsin seuraavana listalla möllöttävän kauhukuvan: biohazardin. Siis nämä perinteiset pernarutot, suu-, sorkka- ja töpöhäntätaudit, DDT:t, rikkihapot tai paremman puutteessa vaikka hikiset sukat ja juustonaksut. Palaisivatko ne tulessa? Epäilen. Ja vaikka naapurusto säästyisikin myrkkypilveltä, saattaisi oma jouluni olla paketissa jo ennen alkamistaan. Hyvällä onnella heräisin hengityskoneesta katsastamaan, mitä kaikkia muita kieputtimia kuuluu teho-osaston karanteenihuoneen jouluvarustukseen.

Talvinen päivä alkoi jo hämärtyä ja pihalla puuhastelu kävi hankalaksi. Mielessä alkoi pyöriä häiritsevä, mutta sitäkin mielenkiintoisempi ajatus: entä jos joku on ihan oikeasti muistanut minua hyvällä? Äkkipäätä en muistanut tunnusta vaikkapa haistatelleeni ihmisille kuluneena vuonna, joskin vahinkojahan toki toimitetaan jos niitä kerjätään. Vaan miksei! Pitäisiköhän tässä nyt kuitenkin ryhdistäytyä, kurkistaa kassiin ja kantaa seuraamukset kuin mies konsanaan (tai nainen, jokuhan sanoi joskus että tasa-arvoa pitää edistää)? Kiikutin lopulta kassin tuvan pöydälle.

Ja toden totta – väärä hälytyshän tämä oli! Vapisevin käsin nostin kassista kirjan, kahvipaketin ja suklaalevyn. Enimmäkseen vaaratonta sisältöä siis. ”Enimmäkseen” siksi, että kirja näkyi käsittelevän retkipyöräilyä – intohimolajiani, jonka tiimoilta olen lähtenyt soitellen jo moneen sotaan (palatakseni retkeltä häntä koipien välissä viimeistään viikon kuluttua). Ties mitä koiruuksia vielä oppisin lukiessani?

Teki mieleni kiehauttaa uudet kaffet, avata suklaalevy ja alkaa ahmia kirjaa hetimmiten, mutta joululimppu odotteli leipojaansa ja lanttulaatikon aineksissakin oli vielä kuori päällä. Päätin säästää opuksen joulunpyhien ratoksi. Vaikka eihän lukematon kirja kypsyttelemällä parane, ellei sitä sitten satu olemaan kirjoittamassa!

Olkoon siis maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Brinkkalan talon parveketta mukaillakseni ”lopuksi toivotetaan blogin kaikille lukijoille riemullista joulujuhlaa”! Jouluun kyllästyneille tai vaikkapa tätä epäonnekseen juhannuksena lukeville toivotan vuodenajan mukaista olosuhdetta. Kyllä on puolen vuoden päästä toinen ääni kellossa.

PS. Nyssäkän lähettäjäkin selvisi hetimmiten sisälle kurkistaessani. Jo pariin otteeseen olen ruinannut naapuripitäjällä vaikuttavalta toveri Kokovartalokommandolta lainaksi hänen kirjahyllyään komistavaa, Jaska Halttusen kirjoittamaa #Fillaripäiväkirjaa. Nyt sitten Kommando oli ohi ajellessaan vastannut ruikutukseeni ja pannut evästäkin mukaan. Kiitos ja kumarrus! Kyllä ei kaupunginkirjasto pysty tähän.

PPS. Kirjaa ei saa syödä. Se pitää palauttaa.

Advertisement