Kuivaa koivua

Vuosien saatossa olen tottunut olemaan turhia stressaamatta joululahja-asioista. Pienenpuoleinen lähipiiri tietää yleensä varautua jonkinlaista ravinto- tai käyttöarvoa sisältäviin muistamisiin, samoin kuin se itse muistaa pitää nuo kaksi asiaa mielessä minua lahjoessaan – kieltoa uhmaten. Homma on toiminut hienosti.

Männä vuonna tahdoin muistaa sen aikana läheiseksi muodostunutta ihmistä joululahjalla. Mutta minkälaisella? Pähkäilyn myötä vaihtoehtoja oli lähinnä kaksi: jotain itse leivottua tai itse nikkaroitua. Perinteeksi muodostuneet leivinuunissa paistetut lanttu- ja porkkanalaatikot toki toimisivat kuten aina, mutta maalihenkilön joulun ruokatilanne näytti jo valmiiksi sangen herkulliselta. Ehkä laatikot olisivat vain hyvä lisä toimitukseen.

Keksimälläkään en tahtonut keksiä mitään, mikä paitsi tulisi tarpeeseen, olisi myös itse tehtyä. Lisäintoa tekemiseen tulisi lahjan yllätyksellisyydestä – vaikka tiesinkin lahjottavan olevan mestari päättelemään asioita, yhdistelemään johtolankoja ja näin ollen hivenen pirullisen vaikeasti yllätettävä. Siinäpä taas yhtälöä kerrakseen. Vaan elähän tiijä – kävi nimittäin niin, että tämä kadotti toisen korvakorunsa iltalenkillä keskellä alkutalven pimeyttä. Ja siinäkös se oli!

Joulupukin paja tämäkin, tällä kertaa

Korvakorut pääsivät siis suunnittelupöydälle. Tai oikeastaan vain aamiaispöydässä pyörineeseen vähäläntään muistilappuun, joka sekin lipsahti vahingossa tuohiämpäriin ja joutui osallistumaan leivinuunin sytytykseen… Vaan mitäs moisesta, muistin kadonneen korun koon ja tyylin suurin piirtein. Kyseessä oli kristallinen, hieman pisaraa matkiva, timanttityyliin hiottu riipus.

En halunnut lähteä sooloilemaan liikaa korujen tyylissä. Omat suuntaviivansa piirsivät myös materiaalivalinta – visakoivu tietenkin – ja harrastajatason koneet ja välineet. Varsin pian oli selvää, että kääntäisin vain pisarat ”pystyyn” ja tekisin niistä neliskanttisia.

Verstaalla tein vähän tilaa pöydän kulmaan ja aloin tutkia nurkissa majailevia tarveaineita. Visakoivua löytyi eri muotoisina erinä hylätystä silpusta aina prameaan ”parruun” saakka. Päädyin tutkimaan jonninjoutavien susikappaleiden sankoa, sillä pienet korut tekee hyvinkin niukoista tarveaineista. Tärkeintä oli löytää kaunis ja sopivan tiivis visakuvio, joka jäisi näkyviin koruihin. Sahailin koepaloja sorvissa pyöritetystä pulikasta, joka oli luultavasti joskus ollut matkalla löylykauhan kahvaksi, mutta joutunut syystä tai kolmannesta susiämpäriin jonottamaan pääsyä saunan kiukaaseen. Sellaista sattuu ”talossa, jonka saunassa poltetaan höylättyä tammea” kuten isäukko aina muistaa mainita.

Sahasin pulikasta neljä koepalaa, joista jälkimmäiset näyttivät lupaavimmilta. Palojen hionta säntillisiksi neliöpötköiksi vahvisti uumoiluni – viisteiden hionnan myötä korut saisivat hyvässä lykyssä toivotunlaisen kuvioinnin. Lyhyemmät viisteet tein pienemmällä hiomakoneella, jossa oli riittävän tarkka ohjuri oikeaan kulmaan asetettuna. Pitkiin viisteisiin eivät pikkukoneen paukut kuitenkaan enää riittäneet. Ne tein vapain käsin isolla hiomanauhalla – samalla, jolla perunakappakin viimeisteltiin. Kauniiksi lopuksi silittelin syrjät puupalaan niitattua hienoa hiomapaperia vasten. Samalla särmät ja kulmat löysivät lopullisesti toisensa.

Otin asiakseni tutkia nettikauppojen koru- ja askartelutarvikevalikoimia ja sitä, miten kummassa tällaiset killuttimet ylipäätään ripustetaan ”isossa, virallisessa maailmassa”. Maailma oli kanssani samoilla linjoilla siitä että tarvittaisiin pieni silmukkaruuvi, sitten välirengas ja lopulta itse korvakorukoukku. Laajoista valikoimista löytyi vaihtoehtoja vähintäänkin runsaasti kokojen, materiaalien ja värien muodossa. Päädyin suosimaan suomalaista nettikauppaa ja klikkasin ostoskoriin pienet ruostumattomat silmukkaruuvit ja sterlinghopeiset välirenkaat. Metallien värisävyt olisivat luultavasti riittävän lähellä toisiaan. Koukkujen kanssa meinasi tulla pienoinen tenkkapoo – kadonneen korun koukku oli tuon kokoinen mutta viisas internet puhui tietenkin millimetreistä. Otti oman aikansa selvittää, mitä mitat tarkoittivat. Täyttä varmuutta en tosin saanut, mutta pääsin mielestäni riittävän lähelle ja tilasin 24-milliset sterlinghopeiset koukut. Seuraavalla viikolla postilaatikosta löytyi pieni pehmustettu kirjekuori.

Ennen korujen kokoonpanoa halusin pintakäsitellä aihiot jotenkin. Pellavaöljy tuntui luontevalta valinnalta, ja pari erillistä koepalaa käsiteltyäni uskalsin tarjota sitä koruille märällä rätillä. Ripustuskoukkujen asennusta varten etsin verstaalta pienen sormiporan ja halkaisijaltaan rahtusen alle millisen poranterän. Niillä syntyi sopivan tiukat reiät silmukkaruuveille.

Valmiit tekeleet olivat kyllä korun näköisiä mutta jotain puuttui. Nimittäin korujen tyyliin ja arvoon sopiva rasia! Koivun ja käsin tekemisen teemaan sopi mielestäni tasan yksi materiaali – tuohi. Vaan mistäs sellaista? Sydäntalvi ei ollut ihan parasta aikaa keräämiseen. Muutenkin tuohen irroittaminen koivusta on puulle haitaksi ja vaatii ennen kaikkea maanomistajan luvan. Pikku selvittelyn myötä sain luvan ratsata serkun puupinon Ruokolahdella. Sieltä löytyi kuin löytyikin riittävän tuore koivupölli tarpeisiini – ei ehkä ihan kauttaaltaan priimaa mutta eipä tarvekaan ollut suuren suuri.

Tutkin vielä, mitä vanha kantakirjani – Kodin taitosanakirja – tiesi tuohitöistä. Tiesipä paljonkin! Sivulta 563 alkava artikkeli oli puolentoista sivun mittainen, ja kertoi mm. juuri tuohen keräämisen ja käsittelyn vaiheista sekä työvälineistä. Lukiessani eteeni tuli koko liuta minulle vieraita nimiä ja käsitteitä, joille löytyi onneksi selitykset joko tekstistä itsestään tai sitten viimeistään työn tiimellyksessä.

Kirjan mukaan tuohi irtoaa parhaiten keskikesällä. Keväällä irroitetusta tuohesta olisi paras tehdä tällaisten pikku rasioiden kaltaisia koriste-esineitä, kun taas syystuohi sopii lujuutensa puolesta käyttöesineisiin. Asiansa osaava voisi kyllä kerätä tuohta ”mihin vuodenaikaan tahansa, kunhan se ei ole jäässä”. Tällä kertaa sattui kohdalle liki nollakeli. Tuohta irroittaessani olisin tarvinnut lutaa – luusta tai kovasta puusta veistettyä tylppää lastaa, jolla tuohitanot nyljetään puusta. Tyydyin harjoittelemaan taltan ja terävän veitsen kanssa. Eipä todellakaan ollut homma helpoimmasta päästä!

Sain kuin sainkin irroitettua tuohia jotakuinkin omiksi tarpeikseni ja toin saaliit verstaalle sulamaan ja vähän kuivahtamaan. Järkeilin että siisnoista – siis tasalevyisistä tuohinauhoista – olisi hyvä saada noin 30-40 cm pituisia, jotta niistä olisi mielekästä punoa pieni rasia koruille. Ajanpuutt yksinkertaisuuden ja harmonian vuoksi päätin jättää rasian ilman kantta. Leikkasin siisnat puolentoista sentin levyisiksi terävää mattoveistä ja teräsviivotinta käyttäen.

Rasian punominen se vasta osoittautuikin kinkkiseksi puuhaksi! Pohjan koko oli kolme kertaa kolme siisnaa, se oli selvä. Ymmärsin että ne olisi limitettävä keskenään ja sen jälkeen käännettävä ylöspäin seiniksi. Ongelmat alkoivat, kun aloin lisätä vaakasuuntaisia siisnoja seinämiin ja koko paketti uhkasi levitä käsiin. Verstaalla kului tunti, sen jälkeen toinen… Riittävän monen yrityksen jälkeen reunakorkeuteen asti päästyäni minulla oli käsissäni vain epämääräisen löysä tuohisäkkyrä. Entisten nuorten sävellahja päättyi radiossa ja tunsin olevani niin nykyinen nuori kuin olla voi – aivan ymmälläni wanhan ajan taitoja tarvitessani.

Kesken kaiken äiti pistäytyi verstaalla ilmoittamassa että tuvassa olisi murkinaa. Olisipa ehkä saunakin sen päälle. Hän näki turhautumiseni ja kysyi, voisiko kenties olla avuksi. Päätin tarttua tarjoukseen ja heittää yltiöpuritaanisen mie ite-mentaliteetin kerrankin romukoppaan. Jouluun oli aikaa enää alle viikko, enkä arki- ja työkiireiltäni ehtisi enää askarrella rasian kimpussa pakkaamista lukuunottamatta.

Tuvan puolella rasia purettiin liki alkutekijöihinsä. Äiti keksi käyttää paperiklemmareita pitämään siisnoja ruodussa työn aikana – nyt tajusin, mihin vanha kansa tarvitsi kirjassa mainittuja koirasimia. Siisnojen kostuttaminen teki myös pieniä ihmeitä niiden käsiteltävyydelle. Katselin rasian rakentumista ja tunsin, että siitä oli tulossa hyvä. Minulle jäi muutama päivä aikaa kerätä rasiaan naavaa korujen pehmukkeeksi.

Lopulta sysimustana, räntäsateisena aamuna kaikki oli valmista. Elettiin jouluaaton aattoa. Lanttu- ja porkkanalaatikot odottivat jo pakastimessa kylmälaukkuun siirtämistä. Mutta ennen kaikkea pienenpieni rasia lymyili rinkan taskussa! Kaikki voitava oli tehty, jäljellä ei ollut enää muuta kuin työpäivän mittainen automatka Pohjanmaalle joulun viettoon.

Blogin toimitus esittää suuret kiitoksensa äiteelle avusta tuohitöissä. Mihin sitä välillä joutuisikaan ilman neuvoja!