Kaapelikela, sohvapöytä ja Strömsö

Parsinsienen synty

Aika ajoin tulee aina aika, totesi edesmennyt pianisti ja koomikko Victor Borge taannoisessa sketsissään. Oma almanakkani alkoi kilkattaa hälytysmerkkiä totuttuun tapaan joulun alla vuonna 2021 – oli jälleen aika nikkaroida joululahja läheiselle ihmiselle. Puurtamisen ja tavoitteiden leimaaman vuoden loppua kevensi onneksi se, että lahjaa ei tarvinnut keksiä tyhjästä.

Paperille suunnittelu on yleensä hyvästä vaikka kuvat eläisivät kuinka vahvasti pään sisällä

Alati pyörivä (ja kaiketi kärpäspaperille sukua oleva) tiedusteluosastoni oli vuoden vieriessä kaapannut lahjottavalta henkilöltä signaalin, että tämä voisi tarvita parsinsientä. Siis kaikessa yksinkertaisuudessaan sienen muotoista puupalikkaa, jonka kuperaa lakea käytetään ”työalustana” vaikkapa villasukkaa ehjäksi parsittaessa. Langan ja puikkojen kanssa varsin vakuuttavaa jälkeä tekevä lahjottava todella ansaitsisi kestävän ja persoonallisen tarvekalun.

Suunnitteluakaan ei tarvinnut aloittaa tyhjästä – satuin nimittäin aiemmin samana vuonna television ääreen, kun Strömsön ”puu-ukko” Jim nikkaroi parsinsienen ja selosti työn kulkua katsojille. Tuloksena oli rehti ja tukeva sieni pikku twistillä, nimittäin eri puulajeista liimatulla ruutukuviolla. Koko työ ohjeineen löytyy Strömsön verkkosivuilta!

Sienen vaaleammaksi puuksi oli vahvasti ehdolla vasemmalla näkyvä ”värivikainen” koivu, mutta se vaihtui höyläysongelmien vuoksi leppään. Leppälauta on muuten kotitaloni vanhaa sohvapöytää!

Oli selvää, että omaan sieneeni tulisi myös eri puulajeja. Mietin ensin yhden tai kahden ”leveyspiirin” tekoa tummemmasta puusta, mutta hylkäsin ajatuksen, koska olin jo aikoinaan sorvannut teinikoslani vaihdekeppiin nupin moisella tekniikalla. Pituussuuntainen kuvio sen sijaan jaksoi kiinnostaa. Sen herkullinen juju olisi siinä, että kuvio toistuisi läpi koko kappaleen ja sorvaus paljastaisi sitä lisää läpileikkauksen omaisesti.

Ruutukuviota en kuitenkaan tahtonut kopioida suoraan Strömsöstä, vaikka se olikin selkeä ja suoraviivainen. Jotain omaa piti keksiä. Pähkäilin lahjottavan nimikirjaimia, joihin voisi soveltaa samaa helppoa ruuturasteria. Ei! Olisi varmasti olemassa jotain muuta. Tähti? Kompassiruusu? Ehkä, mutta niissä olisi yksi mutka – ne olisivat tuntuvasti vaikeampia. Ruutukuvion helppous näet perustuu siihen, että siihen tarvittavat rimat ovat poikkileikkaukseltaan neliöitä tai suorakulmioita. Ne on varsin vaivatonta paitsi höylätä tarkasti samaan mittaan keskenään, myös liimata säännölliseksi palikaksi. Yksinkertaisessakin tähtikuviossa taas joutuu tekemisiin kolmikulmioden kanssa. Ja koska aihiossa täytyy riittää sorvattavaa, on tähden ”väli-ilmansuunnat” niin ollen täytettävä poikkileikkauseltaan jokseenkin timantin muotoisilla rimoilla. Kinkkistä, vaan ei ehkä suinkaan mahdotonta…

Lepän tummaksi aisapariksi valikoitui tiikkilauta, joka on itse asiassa purettu vanhasta kaapelikelasta. Tästä tulikin kierrätystyö?

Pajalla katsastin aluksi joutopuiden laarin ja pari nurkkaa. Löytyi mielenkiintoista, vähän visakoivua muistuttavaa, koivulautaa. Asiasta paremmin perillä oleva isäukko tiesi ettei kyseessä kuitenkaan ollut oikea visapuu, vaan jonkinlainen ”värivika” puun syissä. Ainakin tavara oli kovaa. Jopa niin kovaa, että aikani höylättyäni jouduin luopumaan sen käytöstä – kutterin terät nimittäin lohkoivat pintaan rumia kuoppia, vaikka vaikka työnsin kuinka ohutta lastua niin hitaasti kuin voin. Lopulta minulla oli vain kasa lastuja lattialla ja käsissä kuoppaiset, alimittaiset työkappaleet.

Hyväksi varavaihtoehdoksi löytyi jotenkin tutun näköistä leppälautaa. Ilmeni että olin ollut sen kanssa tekemisissä aiemminkin; lauta oli peräisin isäukon tekemästä vanhasta sohvapöydästä. Pöytälevynä ollut lasi oli särkynyt matkan varrella ja varaston perukoille viety runko oli lopulta purettu hellapuiksi. Jäljellä oli enää tämä suora ja oksaton kappale suomalaista olohuonehistoriaa. Josko vaikka sillä selvittäisiin?

Tumman puun tuli olla tiikkiä, siitä ei neuvoteltu. Sitä löytyikin yllättävän komea pätkä. Pätkä oli kuulemma palvellut paikallisen teollisuuskombinaatin jätekasaan sysätyssä kaapelikelassa, josta isäukon harjaantunut puusilmä(!) oli sen bongannut. Ties vaikka kela olisi saapunut tehtaalle hyvinkin kaukaa jonkin erikoisen konetoimituksen mukana.

Toimeen siis! Pyyhin laudat siloisiksi oikohöylässä ja sain niihin samalla yhden suorakulmaisen syrjän. Tämän jälkeen halkaisin laudoista sirkkelillä tarpeellisen määrän rimoja, jotka saivat lopulliset mittansa tasohöylässä. Aivan viimeisenä sahasin tavaran sorvattavan aihion pituisiksi pätkiksi. Mitta oli 24 cm, neljä senttiä pidempi kuin Strömsössä. Liimauskuvion ”eksperimentaalisuudesta” johtuen halusin sorvipalikkaan vähän enemmän tilaa sorvauskohdan hakemista varten.

Puita yhteen sovitellessani jouduin toteamaan, että leppälauta ei riittäisikään siinä määrin kuin oli tarpeen. Sorvitaltta lentäisi tyhjää osan matkaa. Täsmälääkkeeksi tähän löytyi jostain projektista yli jäänyttä neljä milliä paksua tammilistaa. Tammea pitäisi tosin liimata aina pari kerrosta päällekäin keskikuvion ulkopinnalle, mikä toisi puuhaan lisää vaivaa, mutta veisi silti eteenpäin. Ehkä jopa sievin tuloksin!

Keskiosan tähteä varten täytyi sahata ja hioa neljä tiikkirimaa poikkileikkauksiltaan kolmikulmioiksi. Keskineliö olikin jo tasohöyläyksen jäljiltä oikeissa mitoissaan. Jonkin ihmeellisen aivonyrjähdyksen johdosta en älynnyt pienen vannesahan pöydän kallistusmahdollisuutta ja siten parasta soveltuvuutta sahaustyöhön, vaan päädyin sätkyttämään nurkat pois lehtisahalla… No, kerrankos [päivässä] sitä lipsahtaa autopilotin vietäväksi. Lopulta tarvittiin vain hieman enemmän malttia ja hiomanauhan käyttöä.

Kun keskitähden osat olivat riittävän mittatarkkoja, pääsin liimaamaan ne yhteen kaksi ”ilmansuuntaa” kerrallaan. Suuret, hitsauskoneen maadoituspihtiä muistuttavat puristimet olivat tässä suureksi avuksi. Valmiista keskiöstä poistin liimapurseet varovasti askarteluveitsellä. Sitten vuorossa olivatkin tammiviipaleet, jotka olin aiemmin liimannut pareittain yhteen, ja joiden sisäsyrjät olin viistänyt oikeaan kulmaan. Tarkalleen ottaen tähden sakaroiden ulkopintojen kulman puolittajaan. Tai tarkalleen ja tarkalleen – tämä alkoi nimittäin olla jo olla niitä vaiheita, jolloin osista alkoi väkisinkin tulla joidenkin tiettyjen osien pareja johtuen mittaamisen ja kädenvaraisen työstämisen epätarkkuudesta. Ja kas – olin omalla ”tontillani”!

Ammmmmattimainen ote? Onneksi itse tavara on pätevää.

Tammilätkiä liimatessani käytin puristuspuina harjanvarsi-kaliperisia pyörötankoja. Polkupyörän venyvät sidontaköydet hoitivat itse puristamisen pitäen samalla pakkaa kasassa. Liiman kuivuttua siistin jälleen sakaroiden välit veitsellä ja ohuella hiomapaperilla.

Lopulta pääsin aihion uloimpien osien, leppärimojen, kimppuun. Niiden sahaaminen poikkileikkauksiltaan timanteiksi oli periaatessa muuttunut turhaksi tammilevyjen lisäämisen myötä, koska kolmikulmaisia rimoja ajatellen ulkokulmilla ei enää ollut vaaraa ottaa kiinni toisiinsa. Sohvapöydästä saaduilla rimoilla oli kuitekin omat tylyt mittansa, joilla ei kolmikulmaisina katettaisi kaikkia ulottuvuuksia. Timanttirimojen työstäminen kysyi ehkä siihen saakka eniten rautaisia hermoja ja vakaata kättä. En olettanut alkuunkaan että pakka menisi tiukasti kasaan joillain yhteisillä mitoilla, vaan numeroin ja sovitin jokaisen liimattavan sivun erikseen.

Hiomanauhan ääressä hyvän aikaa pölisteltyäni olin tyytyväinen leppärimojen istuvuuteen. Eihän niistä tietenkään täydellisiä tullut, mutta tiukka puristus runsaan liiman kera varmasti riittäisi. Siihen oli nyt luottaminen. Karu totuus paljastuisi joka tapauksessa vasta sorvissa, joten kynsien pureskelu oli turhaa… Pakkasin palikan puristuksiin ja kömmin tuvan puolelle glögin ja tortun toivossa.

***

Viimeisinä töinä ennen sorvausta etsin ja merkkasin keskipisteet kappaleen päätyihin. Tökkäsin niihin pikku reiät sorvin kärkiä varten. Sorvauksen alkua pehmentääkseni sahasin vielä palikan terävät särmät pois.

Sitten – voi jee – päästiin asiaan! Teroitin sorvitaltat tahkossa. Eikä aikaakaan kun palikka pyöri sorvissa ja kuulokkeissa soivat ne joululaulut, joita ilman joulun ei tunne olevan tulossa. Chris Rea oli taas tien päällä kotimatkalla. Reippaita kierroksia käyttäen sorvaaminen sujui tasaisen varmasti sen kummemmin pääparkaa vaivaamatta. Ainoita skarppaamisen paikkoja olivat sienen eri osien mittasuhteiden vahtiminen ja lakin jyrkän alapinnan sorvaus – taltat kun tahtoivat haukata puuta siinä kohdassa vähän liiankin ahnaasti. Pikkiriikkiset liikkeet ja pari väliteroitusta auttoivat onneksi vaivaan.

Sieni sai muotonsa ja tuli aika panna taltat syrjään. Sorvikarhean pinnan viimeistely kävi sukkelasti silitellen pyörivää kappaletta eri karkeuksisilla hiomapapereilla. Papereiden numeroarvoja en nyt tarkemmin muista, mutta skaala 80-200-400-600 lienee lähellä.

Koska sieni tulisi sisäkäyttöön ja vieläpä kosketuksiin vaatteiden kanssa, en halunnut siihen mitään kemiallista pintakäsittelyä. Sen sijaan haalin sorvin ääreen muutamia kangastilkkuja lakanan palasesta aina auton kiillotusliinaan. Niillä hankasin pyörivää palikkaa tovin aikaa, kunnes pinnasta oli tullut sileä ja puolihimmeä. Käsittelyn päätyttyä sieni oli kauttaaltaan myös melkoisen kuuma!

Vihoviimeisinä työvaiheina piti sahata sieni irti päätyihin jääneistä hukkapaloistaan ja hioa sahauspinnat. Kova tiikki laittoi vielä vähän kampoihin hiomanauhalle, mutta mielihyvähormonien hyrrätessä löytyi vielä ylimääräinen ”ylämäkivaihde” lakin siloitteluun kärsivällisesti puolipyöreäksi. Ja kas – siinä se sitten oli!

Pitihän omien käpälien tuotos vielä signeerata jotenkin. Jatkoin perunakappaa nikkaroidessa alkanutta poltetun puumerkin perinnettä. Ajoittaisista sydämmentykytyksistä huolimatta sieni valmistui hyvissä ajoin ennen joulua, ja ehdin hyvin paketoida sen lahjakoriin ”pötkyläksi” kuin karamellin konsanaan. Nyt minulla oli vapaat kädet seuraavia projekteja varten, jotka olisivatkin sitten jotain aivan muuta kuin verstaalla tunnelmointi…

Mutta ensin tunnelmoitaisiin joulua yhdessä lahjottavan kanssa!