Perunakappa

Jo vuosia sitten sain äidiltäni joululahjaksi vanhan perunakapan. Olin erehtynyt lipsauttamaan, että sopivan yksilön sattuessa kohdalle hankkisin sen kodiksi kaikenlaisille kauhoille, vispilöille, lastoille, ottimille ja pulikoille. Moisia ihmelaitteita oli siunaantunut keittiööni tasaiseen tahtiin siitä asti, kun sellainen oli kuulunut hallitsemiini asuinneliöihin. Tarunhohtoinen pakastepitsa- ja einesruokaelämä oli oikeastaan flopannut ennenkuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Tähän liittyy se, että Marttaliitolla on mielestäni varsin hyvät ja informatiiviset nettisivut runsaine ruokaohjeineen ja kansantajuisine aineksineen!

Keittiökappani on viiden litran vetoinen, tarkastajan leimaama kuusipuinen loota vuodelta 1926. Se koostuu lohenpyrstösalvoksin toisiinsa liitetyistä sivuista ja parista laudasta muodostuvasta pohjasta. Pyhä yksinkertaisuus siis. Tarkastuslaitoksen polttoleimoja tutkiessani panin merkille, että ne on lätkitty tarkoituksellisesti aina kahden laudan liitoskohtaan – ikään kuin ”sineteiksi”. Mikäli joku toiveikas torikauppias yrittäisikin purkaa kapan palasiksi ja tehdä siihen seinän tai pari hieman paksummasta laudasta paremman katteen toivossa, rikkoontuisi sinettikuvio ja tekele olisi siten ollen kelvoton mittalaitteeksi. Kruunun muotoisten sinettileimojen lisäksi lootan etulevyyn on painettu tilavuuden ilmoittava ”5 Litr” sekä valmistusvuosi kokonaisuudessaan. Vuosiluvun alapuolella on vielä tarkenne ”70”. Olisiko kapan koko ja kunto tarkastettu virallisella taholla vuonna 1970?

Aamupuuroja keitellessäni olen toisinaan jäänyt ihailemaan kapan sinkattuja nurkkia. On siinä ollut tekemistä! Sen aikaisilla työkaluilla vielä. Ja ennen kaikkea tavara on tehty kestämään eikä kerran myytäväksi, kuten usein nykyisin… Osaisinkohan minäkin? Voisinko tempaista ja näyttää tiukkahermoiselle krääsäyhteiskunnalle peffaa?

Jostain sitä on aloitettava. Sivujen ja pohjan tarveaineet kuivahtamassa

Vuoden 2018 alkuviikkoina vierailin paikallisella sahalla. Sieltä löytyy kaikki mitä rautakaupasta ei löydy – eli paljon ja sen lisäksi tottakai tämänkertaiset tarveaineet, eli muutama metri raakasahattua kuusilautaa leveydeltään ”puolentoista vaaksaa tai silleen” ja paksuudeltaan mielellään lähemmäs 25 mm. Hieman sekalaisesta [aarre]kasasta tongittuina laudat kustansivat makoisten pullakahvien verran. Kun lämmityskausi oli sopivasti päällä, sahasin kotona laudoista pätkät kapan sivuja ja pohjaa varten ja jätin ne kuivumaan leivinuunin päälle. Märkää ei tavara ollut, mutta käyristyi kuitenkin kuivahtaessaan ja muistipa haljetakin parista päästään.

Kuivattelun aikana otin mitat vanhan kapan osista ja tein vähän laskelmia oikeinpa taskulaskimella. Ilmeni, että vanhuksen sisätilavuus pohjasta piripintaan olikin 5,2 litraa ja liiskeet päälle! Tämä toki suotakoon liki satavuotiaalle veteraanille. Oman kappani tahdoin tehdä mahdollisimman samanlaiseksi vanhan kanssa, mutta halusin siitä myös mitaltaan tarkemman. Tämä tulisi tapahtumaan laskemalla laitojen korkeutta muutamalla millillä. Siinä kaikki.

Lappeet tasaisiksi oikohöylässä… Samoin syrjät
Lopuksi lauta oikeaan paksuuteen tasohöylässä

Laadin ruutuvihkoon pienen vinkkisivun ja vein parisen viikkoa kuivahtaneet laudat isäukon puuverstaalle. Olen käytännössä kasvanut tuossa pihapiirin pienessä pajassa, joten siellä kyllä ymmärrettiin hyvin että naskalilla puskee taas projektia. Muutama telakoitu pienoismallilaiva väisti kohteliaasti höyläys- ja sahaustarpeitani. Aloitin oikohöylällä rauhallisella syötöllä, ettei oksien kohdalla tarvitsisi pelätä lohkeamisia ja niiden myötä joutua höyläämään lisää. Kun kovera lape ja kantit mielyttivät mittaa, kättä ja silmää, oli aika veivata yhdistelmähöylä oikoasentoon ja aloittaa varovainen matka kohti kahdenkymmenen millin ainevahvuutta. Automaattisyöttö veti tavaraa koneen läpi vakionopeudella, joten lastun sieti pysyä pienenä oksien vuoksi. Vaan kiirekös puuhassa! Napsu tasoa ylös, lautaa sisään, ryyppy kahvia, lautaa ulos… Lapsuudessani höylän huuto tapasi usein kerätä verstaalle kasan kylänmiehiä arvioimaan ”ropottamista”, haukkumaan hallitusta ja muistelemaan vanhan pillarin ruiskupumpun toimintaa. Nyt nuo rivit ovat harventuneet.

Laudoista tuli kuin tulikin lopulta määrälevyisiä ja -vahvuisia. Seuraavaksi niistä piti saada oikean pituisia niin että sahaukset ovat paitsi itsessään suoria, niin myös suorassa kulmassa syrjiin nähden. Helppoa kirjoitettuna, eikö? Käytännössä kuitenkin törmäsin tässä kohtaa koneiden toleransseihin. Mikäli ammattitason höylä hoitikin oman työnsä kunnialla, harrastuskäyttöön tehdyt pöytä- ja jiirisirkkeli reputtivat kumpikin heti koesahauksissa. Pöytäsahan rimpula liukupöytä hölskyi muovisissa ohjureissaan niin paljon, että terä ”kirjoitteli” linjastaan millin-pari jo katkaisusahauksen pituudella. Jiirisaha ei pystynyt paljookaan vakuuttavampaan suoritukseen sillä lisukkeella, että leveää kappaletta ei saanut tuettua pöytään juuri mitenkään.

Kirosin helpot, nopeat ja muoviset pikasäädöt maan rakoon ja poistin koko liukuohjurin pöytäsahasta. Sen terä pysyi sentään ryhdissään ja suorassa kulmassa tasoon nähden. Tilaakin oli kohtuullisesti. Ei auttanut kuin piirtää sahausviivat yksi kerrallaan suorakulman avulla ja luottaa kaikessa muussa terään, vapaisiin käsiin ja silmiin. Piti vain pysytellä riittävän likellä viivaa jotta viimeinen silaus jäisi varmasti hiomakiekolla tehtäväksi. Kauaskaan ei sopinut eksyä, mikäli ei tahtonut viettää pitkää pölyistä iltaa kiekon äärellä!

Kylkilaudoista muodostui lopulta kutkuttavan yhtenäisen muotoinen pakka. Pohjalaudan aihion jätin vielä tässä vaiheessa odottelemaan, sillä sen aika koittaisi vasta kun itse kehikko olisi kasassa ja mitoissaan. Seuraavaksi oli valikoitava laudoista sisä- ja ulkopuolet ja pidettävä hieman silmällä kapan julkisivuakin – leimat ja tekstit kun tulisivat siihen. Halusin nimenomaan itse lohenpyrstöt näkyville etusivuun. Paria kompromissia lukuunottamatta sain lautojen suttuisemmat puolet jäämään sisäänpäin ja bonuksena vieläpä kaikki ”sydänpuolet säätä vasten”. Leikkasin lohenpyrstösinkan sapluunan paksusta kartongista, jota sattumalta riittää tällä kylällä, ja piirustin pyrstöt lautoihin.

Vannesahoista pienempi voitti luottamukseni ja pääsi siten tekemään lovet lautoihin. Muodostui poteroihin jääviä ”kielekkeitä”, jotka oli poistettava taltalla. Sahan terää kun ei oikein millään olisi saanut kääntymään poterossa – tai vaikka olisikin, riskit viivan ylittämiseen olisivat olleet turhan suuria. Oli pysyttävä paitsi ehdottoman tarkasti viivassa, myös ehdottoman kohtisuorassa pintaan nähden. Ja sekös lopulta on juuri minun alaani! Otin talttauksen tueksi suorakulmaisen pätkän höylättyä kaks´kakkosta, ruuvipuristimen, pannullisen mustaa sumppia ja perjantai-illan puhelinlangat papparadiosta. Taltat teräviksi öljykivellä. Sitten mentiin! Kaikki muu vain katosi ympäriltä.

Aijai, nyt lähti pisteet! Puusepät voivat pudistella päitään ainakin paljasta metallia vasten talttaamiselle ja höylän säätötason väärinkäytölle. Mille muulle, sitä en uskalla ajatellakaan

Etu- ja takasivujen pyrstöt jätin tässä vaiheessa mahdollisimman vähäiselle viilaukselle ja siloittelulle. Riitti että ne oli tehty viivalleen. Näiden pyrstöjen mukaan piirrettäisiin nimittäin kapan kylkilautojen sinkat. Viimeistään nyt palaset ”saisivat toisensa” – ainakin juridisesti, kunnes koittaisi itse liitoksen hetki kera liiman ja majesteetillisen puristuksen. Merkkasin lautojen yläsyrjät ja numeroin kaikki nurkat lyijykynällä.

Kylkien lovien sahaus olisi vaatinut vannesahan pöydän kallistusta, mikä sinänsä onnistui, mutta tarkkuus oli jälleen liikaa pyydetty koneen rimpulalta säädöltä. Valitsinkin työhön perinteisen japaninsahan – pienen, viilakahvalla varustetun selkäsahan – ja höyläpenkin. Virheen varaa alkoi olla työvaihe toisensa perään vähemmän ja vähemmän, mikä paitsi siivitti keskittymistä ennestään, myös aiheutti varsin rauhoittavia tuntemuksia ja syvää tyytyväisyyttä. Sahaillessani jouduin kuitenkin toteamaan sahan tylsäksi ja kärsimään sen hyppimisestä urassa. Miksi tällaisia pidettiin työkaluvalikoimassa? Ihmettelinpä asiaa kahvitauolla isäukollekin. Hän vilkaisi minua ja hymyili. -Oisit jättäny ne naulat sahaamatta sillon pienenä, kuului vastaus!

Pitkällisen sahailun ja talttaamisen myötä oli kapan jokaisessa sivussa sinkat valmiina. Ne eivät tietenkään sopineet toisiinsa suoraan työntämällä. Jokaista nurkkaa oli seuraavaksi tutkittava huolellisesti ja merkattava pois viilattava puuaines. Samalla merkkasin ylös notkokohdat eli ne paikat, joista ei sopinut näin tuoreeltaankaan poistaa enää yhtään mitään. Viilasin ylimääräisiä pois hienolla ja tasaisella viilalla.

Ensimmäisen salvoksen painuminen pohjaan veti leveän virnistyksen huulille. Jäljillä oltiin! Viilaamisessa ja sovittelussa oli kieltämättä oma vaivansa; yhtä nurkkaa saatoin koputella kuminuijalla kiinni ja nitkuttaa auki hyvinkin parikymmentä kertaa ennen kuin oltiin maalissa. Työn alla oli yksi nurkka kerrallaan ja valmiit rauhoitettiin. Ennen liimausta kaikki salvokset olivat yhtäaikaisesti kiinni kerran.

***

Vapaa-ajan projekteilleni on ominaista se, että ne saattavat katketa määrittelemättömäksi ajaksi ideoiden, inspiraation, suunnan, tiedon, taidon, toivon, voiman, ajan tai ihan vaan järjen hankkimiseksi. Niinpä kapankin kohtalona oli odotella olemassaolonsa tarkoitusta palasina pari vuotta. Ehtipähän ainakin kuivahtaa… Eräänlainen merkkipaalu oli saavutettu onnistuneiden liitosten myötä, mutta valmiille kapalle ei vain ollut akuuttia tarvetta.

Alkukesällä 2020 tilanne oli muuttunut. Heinäkuun alkuun näytti sijoittuvan yksi kappale pyöreiden vuosien juhlistuksia ja tajusinkin, että kapan tuleva omistaja oli tiedossani. Käsillä tekemisen ja omapäisyyden ollessa muutenkin juhlakalua ja minua yhdistäviä omituisuuksia, kaivelin kapan osaset laatikosta ja aloin pakertaa lahjan kimpussa. Paljoa ei enää tarvittu siihen, että sain kehikon liimaukseen ja pääsin pohjan tekoon.

Nurkat liimauksessa juhannuksen alla 2020

Mallikappani pohja oli tehty naulaamalla kappaan kaksi lautaa niin, että lautojen väliin jäi rako. Halusin kuitenkin tehdä omasta kapastani tiiviin umpilaatikon jo siltäkin varalta, että tuleva omistaja keksisi säilyttää siinä jonkinlaista bulkkitavaraa. Kapasta tulisi myös naulaton. Sahasin pohjaa varten varatusta laudanpätkästä sopivat palaset ja liimasin ne kehikon tasaiseksi hiottuun alapäähän. Vasta liiman kuivuttua piirustin pohjaan merkkiviivat, porasin reiät kahdeksalle puutapille ja löin tapit reikiin liimatipsun kera. Ei pitäisi pohjan pudota pois!

Kahden vuoden aikana talouteeni oli muuttanut järjestelmäkamera, joka pääsi käyttöön kapan kuvailun merkeissä. Työ kuitenkin eteni kuin siivillä ja tohkeissani onnistuin missaamaan arvokkaat foto-opportuniteetit mm. pohjan liimauksesta, loppuhionnasta ja polttomerkinnöistä sekä tekeleen lopullisesta mittaamisesta.

Loppuhionta oli jälleen omanlaistansa meditaatiota. Parhaat päivänsä nähnyt hiomanauha tärisi ja vaelsi laidasta laitaan radallaan, mutta hoiti työnsä kunhan prosessin suitsimiseen vain keskittyi täysillä. Koneen ohjuritkin olivat karisseet matkan varrella jonnekin. Jäljen tuli silti olla tasaista. Nurkista ei saanut tulla pyöreitä, kyljistä ei saanut tulla kuperia eikä varsinkaan kulmista haukattuja ”oho”-paloja suvaittu. Yksi lämmin kesäilta kului kuin hujauksessa polvillaan nauhan edessä. Tasainen paine koko pinnalle, siirtelyä, suunnanvaihtoja, tunnustelua ja silittelyä… Työssä ei oikeastaan tarvinnut ajatella yhtään mitään ja hyvä niin. Aistien ja käsien yhteispeliä tositilanteessa oli uskomattoman rauhoittavaa seurata aitiopaikalta. Pelissä oli kaikki tähänastinen.

Vuosilukuun piti keksiä tyyliin sopivat numerot. Muuta ei voinutkaan valita!

Sain kapasta riittävän sileän ja annoin vielä loppusilauksen pienen puupalikan ympäri kiedotulla hiekkapaperilla. Oli totuuden hetken aika: kuinka lähelle viittä litraa päästiin? En täyttänyt kappaa jauhoilla tai muulla helposti mitattavalla kamalla, vaan mittasin kapan sisämitat ja oletin ristimittojen täsmäävän ja kulmien olevan suoria (Tietenkin ne ovat!). Tulos latisti hieman tunnelmaa: 4,79 litraa. Päättelin menettäneeni pari desiä innokkaan hiomisen ja tasoittelun tiimellyksessä.

Olisi niin kutkutellut päästä kirjailemaan kapan kylkeen sen tilavuus ”5 Litr” kuten esikuvassakin. Olisihan toki merkintä saattanut mennä täydestä kuin väärä raha ja toimia ihan vaan tunnelmallisena detaljina, mutta tiesin tulevan omistajan varsin pedantiksi ihmiseksi. Puun-heinän väittämisen sijaan oli parempi olla väittämättä yhtään mitään. Oikeastaan ehdin jo katsella valmiiksi sopivia kirjasinmallejakin, mutta kun ei niin ei.

Mie, meiltä.

Vuosiluku nyt oli joka tapauksessa vähintä mitä kappaan merkittäisiin. Tutkin vanhoja kirjasin- ja numeromalleja vuoden 1940 Kodin taitosanakirjasta, joka jo itsessäänkin olisi vähintään esittelyn arvoinen laitos kaikkien kyläseppien ja pellepelottomien kantakirjana. Numerot hakivat kuitenkin lopulta muotonsa lähinnä omasta päästä ilman turhia kruusailuja. Piirustin ääriviivat terävällä lyijykynällä voipaperin molemmille puolille, asetin voipaperin kapan kylkeen ja jäljensin numerot puupintaan kolmannella piirustuskerralla. Sitten vahvistin vielä viivat lopulliseen muotoon.

Oli selvää, että jättäisin kappaan myös pienen vihjeen valmistuspaikasta. Karjalaiskylämme vaakunan kolme salamaa sopivat tarkoitukseen kuin nakutetut. Itse vaakunan raamit jätin kuitenkin pois, sillä kaupungin omaisuudeksi en tuotostani halunnut leimata – vaakunaa kun esiintyi takavuosina riittävissä määrin pitäjän lumiaurojen ja kuorma-autojen kyljissä.

Kotiverstaalta tarttui lainaan pieni sähkökäyttöinen polttokynä. Sen kärkenä toimi ohuen ohut, punaisena hehkuva metallilanka. Merkintäjälki oli tarkkaa mutta tällä kertaa vaatimukset ylittivät kynäparan erottelukyvyn! Salamoista oli pakko jättää kärkiväkäset pois jotta ikäviltä lipsahduksilta vältyttäisiin ja kuvio pysyisi muutenkin selkeänä. Jälleen vahdittiin viivaa kuin kettu kanatarhaa ja merkit piirtyivät puuhun pienen pieni, savuava sipaisu kerrallaan. Oltiin päästy koko projektin huipennukseen, kliimaksiin, jossa pienikin liike väärään suuntaan saattoi pilata kaiken.

Sitten lopulta, kaiken puurtamisen jälkeen, se oli valmis! Melkein tuntui salaa hyvältä. Vein lootan näytille kotitalon tupaan. Mm-mh, tuliha siit semmone, mietti isäukko pyöritellessään tuotosta käsissään. Tutkittiin salvoksia ja puun syitä, analysoitiin oksia, koputeltiin kylkiä ja kiehautettiin vielä kaffet kesäisenä iltapäivänä. Kuulin jälkikäteen pikku mutkan kautta että, minut oli ”tunnistettu” kädenjäljestä.

Valmis kappa ehti odotella omistajansa vaihtumista vain viikon päivät. Se sai vielä sisäänsä onnittelukortin, ”touhuteetä” täkäläisestä lahjatavaraliikkeestä ja purkillisen kotipihan raparpereista keitettyä mehua. Lopulta 4.7.2020 koitti suuri päivä. Sain astua pohjoisen junasta Kokkolan asemalaiturille oudon kulmikkaalta tuntuva rinkka selässäni.

Minua oltiin vastassa.

Advertisement

Maailma teräsoven takana

Sydänyön hetkinä tallustan pitkin kartonkitehtaan kellarikäytäviä. Voimakkaankeltaiset teollisuusvalaisimet loistavat pitkinä jonoina aikain saatossa noesta ja liasta mustuneessa katossa. Käytävien seinät eivät ole juuri sen juhlallisempaa nähtävää, rähjäiseen tiilipintaan on sinne-tänne törmäilty trukeilla ja sittemmin pultattu paksuja teräspalkkeja vastaavien varalle. On ollut aihetta, sillä palkitkin ovat jo lommoilla. Kaikki ympäröivä koostuu betonista, teräksestä ja tiilestä. Jossain nurkassa lojuu rasvainen pätkä neljän tuuman puuparrua – toisesta päästään kymmeniksi tikuiksi murtuneena. Täytyy olla kovaa ainetta selvitäkseen täällä.

Heti kuulosuojainten ulkopuolella vallitsee valtava meteli. Ehkä yläpuolellani täydessä käynnissä oleva kartonkikone vaikuttaa asiaan? Sanonta ”rauta valittaa” pätee täällä, jos missä – läpitunkeva jyrinä ja ulvonta saavat betonilattian värisemään ja resonoivat aina keuhkoissa asti. Seinustalla kulkevat, halkaisijaltaan puolimetriset teräsputket ryskyvät ja hikoilevat kastetta kuumassa ja tunkkaisessa ilmassa. Tulikuuma höyry sihisee toisaalla. Jossain ulkona pitäisi olla pakkasta, tai ainakin oli vielä yövuoroon saapuessani. Teräskaitein rajatussa lattiasyvennyksessä rivistö mopoauton kokoisia sähkömoottoreita kiertää väsymättä suuria pumppuja. Tunnustelen yhden koneen valurautaista jäähdytysrivakkoa. Kuuma, muttei polttava. Käsivarren paksuinen teräsaksila kieppuu vinhasti suojansa sisällä ja panee pumpattavaan sotkuun vauhtia. Työhönsä kone tarvitsee sähkötehoa parhaimmillaan puoli megawattia sekä paineistetun rasvan laakereilleen. Vaikka lähistöllä ei näy ristin sielua, näitä vehkeitä valvotaan sähköisesti tarkemmin kuin elinkautisvankia.

Vilkaisen työkännykkää. Ei soittoja. Vuosien varrella olen oppinut lukemaan tehtaan laitteiden ja tuotannon tilaa siinä määrin, että päättelen omalla työpisteelläni laitoksen toisessa päässä olevan rauhallista. Aina toisinaan minun on poistuttava sieltä selvittelemään eri koneiden vikoja ja korjaamaan niitä. Niin oli asian laita nytkin. Tällä kertaa keikasta selvittiin pelkällä rajakytkimen rassauksella ja sekvenssin pikku ”huijauksella”, jolla kone saatiin jatkamaan tyhjää työtään hamaan tulevaisuuteen – eli seuraavaan vikaan – saakka.

Otan vapauden tehdä pienen jaloittelukierroksen paluumatkallani työpisteelle, reipas kollegani hoitaisi kyllä putiikkia sen aikaa. Poikkikäytävällä kulkiessani huomioni kiinnittyy teräksiseen oveen, jonka edustalla lojuu jotenkin orvon näköisenä kauhtunut kynnysmatto. Niin ikään kovia kokeneeseen oveen on maalattu katkonaisin leimasinkirjasimin teksti:

TELAHIOMO. ASIATTOMILTA PÄÄSY KIELLETTY.

Katsahdan vaistonvaraisesti ympärilleni. Autiota. Kaivan työkaluliivin taskusta avainnipun, jollaisesta moni pikkupoika olisi kateellinen. Hienojen digitaaliavainten seasta löytyy kuin löytyykin myös vanhemman mallinen avain, joka – kas noin… – avaa lukon mukisematta. Astun sisään valkeaksi maalattuun, kylmänsävyisillä loisteputkilla valaistuun huoneeseen.

Käytäviin verrattuna huoneessa on rahtusen hiljaisempaa ja siistimpää, onhan kyseessä verstas. Radio soi hiljaa. Näkymää hallitsee keskellä lattiaa seisova, valtavaa metallisorvia muistuttava kone. Korkealla katossa olevasta luukusta laskettaisiin siihen hiottavaksi tehtaan tuotannossa käytettäviä teloja, joilla saattoi olla leveyttä muistini mukaan viisi-kuusikin metriä. Kone on selvästi vanha ja tehty kestämään huolellista käyttöä isältä pojalle, eikä vain kerran myytäväksi tai ”virtaviivaistamisratkaisuksi tuotantoprosessien tukitoimintoihin” kuten saattaisi asian laita olla nykyisin. Runko on oikeaa valurautaa. Valumuotti on joskus kauan sitten tehty paitsi huolen, myös muotoilullisen silmän kanssa! Kaarevassa, bunkkerimaisessa olemuksessa on jotain samaa kuin kotipihassani harrastekoneen virkaa toimittavassa 60-luvun Lister-moottorissa. Laitetta silmäillessäni saatan käsittää jotain sen toiminnasta ja voimasta, mutta käytöstä en mitään – se on oikeiden ammattimiesten työtä.

Silmäilen verstaan varusteita. Tavallisen autotallinäpertelijän näkökulmasta täällä ollaan erikoistekniikan äärellä – suurin osa työkalutaulujen avaimista, sovittimista ja vipstaakeista ei kerro minulle mitään. Monet on selvästi valmistettu itse täällä, juuri jotain tiettyä työvaihetta tai koneen osaa varten. Paljon on hitsattu, kovajuotettu ja sorvattu. Hiontakoneen varoitusvaloja ja -äänimerkkejä on säädelty sopiviksi pahvimukein ja maalarinteipein, joita molempia riittää kartonkitehtaassa yllin kyllin. Rasva, kolhut ja patina puhuvat omaa kieltään tekemisen luonteesta. Ihmettelen päistään ”sieniksi” hakattuja messinkituurnia ja lyijyvasaroita. Muistan erään vanhan masinistin joskus sanoneen että jos rautaa on ”koputeltava” voiman kanssa, on se syytä tehdä jollain pehmeämmällä aineella. Loogista?

Verstaassa kulkiessani en voi olla kuvittelematta astuneeni pari-kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Nyt yöllä pajassa on hiljaista, mutta joskus taannoin löysemmän henkilöstöpolitiikan aikoina on työmiehiä lie pyörinyt täällä ”niin paljon kuin on ollut tarpeen” ja ehkä vähän enemmänkin. Yksi on tehnyt yhtä, toinen toista, kolmas ehkä korjaillut omia tavaroitaan firman piikkiin ja neljäs ollut muuten vaan käymässä kahvilla viereiseltä osastolta. Viides on ehkä tullut paikalle umpikännissä unohtaen, että olisi vapaapäivä. Ainakin muutama nykyään jo eläköitynyt kollega on muistellut niin työväen määrän kuin sen laadunkin olleen taannoin periaatteessa balanssissa – toisen hieman yli ja toisen vähän alle… Pari promilleakaan ei aina ole tainnut haitata työnjohtoa, jos vain itse homma on hoitunut. Älypuhelimia ei ainakaan ole hipelöity, koska niitä ei ole ollut. Sen sijaan on varmaan röyhytelty Norttia, Bostonia, Klubia, Kentiä ja luoja ties mitä muita vitamiinikeppejä. Mukana maku — Miehet joihin luotetaan sen tietävät — Norttimies on asiantuntija — Tiedätte miksi. Jauhettu paskaa, jos ympäristöön sopiva ilmaisu sallitaan. Vieläkin aiempina vuosina on korttipeleissä hieman uhkarohkeudesta rippuen hävitty tai voitettu kaikenlaista aina kahvipaketista omakotitaloon. Villi legenda kertoo että työvuorosta ei ehkä olekaan tullut kotiin perheen pää, vaan hänen kollegansa. Tarttis lähtee, täs mökis vaihtuu nyt asukkaat… Vaikka tarinathan tunnetusti kasvavat vain korkoa kulkiessaan suusta suuhun. On ehkä myös luettu lehtiä ja kuunneltu stereoita hiontakoneen pyöriessä taustalla. Poppivehkeet osoittautuvat taannoisiksi laatupeleiksi ja ovat edelleen käytössä. Kuin pisteenä I:n päällä radiossa soi nytkin joku kasari- ja ysärimusiikin teemalähetys. Oh, Baby All. Eikös Tarja Lunnas levyttänyt sen joskus suomeksi?

Muoviset kukat ja köynnökset rönsyilevät hyllyltään työpöydälle. Näkymä muistuttaa toisinaan melkeinpä enemmän spontaanisti muodostunutta mancavea kuin maailmanluokan verstasta. Joulukoristeet on siivottu kaapin päälle odottamaan seuraavaa sesonkia. Jossain vaiheessa tulevaisuus on saavuttanut tämänkin periferian, ja pajaan on saatu tietokone! On päästy tulostelemaan ilmoitustaululle kaikenlaista hauskaa internetistä tai omista kameroista. Kiertäviä huumorikuvia, sähköposteja ja tuotetietoja aina kivääreistä videokameroihin. Pilkkikisojen tuloksia ja ampumaseuran ratavuoroja. Vuosi on näköjään jo 2004.

Tissikalenteri on jemmattu pukukaapin ja seinän väliseen lokoseen mutta löytyy toki, vaikka yhtiön säännöt ottavatkin tätä nykyä kantaa tiettyjen visuaalisten piristeiden käyttöön tiloissaan. Hieman yllättäen päivyri on ensimmäinen näkemäni asia, joka on ajantasalla! Kuukausikin on valittu mielipiteen sijasta kronologisen totuuden mukaan. Pintajännitys on toki napakka ja määrätyt kilot määrätyissä paikoissa, mutta muuten kuvan tätiparka näyttää jotenkin väsyneeltä hienosta meikistään ja täytehuulistaan huolimatta. Varhaisteininä moinen olisi ollut magee juttu mutta nyt kolmenkympin kohdalla mietin lähinnä, onko täti saanut kunnolla syödäkseen ja sen jälkeen unta kauniiseen palloonsa. Joko olen tulossa höpsöksi, tai sitten jotain ei vain ole olemassa… Ehkä täydellisyyttä?

Ennen poistumistani vilkaisen vielä ilmoitustaulua. Taulukoita, listoja, vanhoja lehtileikkeitä ja valokuvia. Joku on saanut hauen virvelillä. Se oli ainakin näin iso. Kuviin on usein tussattu täydentäviä kommentteja tai piirrelty anatomisia detaljeja, jotka nyt jääkööt tarkemmin erittelemättä. On pidetty virkistyspäiviä jos jonkinlaisten hullutusten merkeissä, käyty Viipurissa tai Pietarissa. Palkittu ansioituneita tai muuten vaan pitkäpinnaisia työntekijöitä. Yksi onneton on päässyt Uutisvuoksen sivulle oikeinpa värikuvan kanssa! Onneton siksi, että moinen kunnia on kuulemma tarkoittanut kakkukahvien tarjoamista kollegoille. Mustavalkokuvasta olisi selvinnyt pelkillä pullakahveilla, vaikka toisaalta televisioon pääsystä olisi kukkaro keventynyt jo juhlaillallisen verran. Julkisuuden taakka on armoton.

Mietteliäänä varmistan että avainnippu on taskussa omalla paikallaan ja lämäytän teräsoven kiinni takanani. Koetan vielä kuvitella aikaa silloin joskus, kun en itse ole ollut edes syntynyt. Tällaiset pajat ja sopet ovat tavallaan olleet oman aikakautensa sosiaalista mediaa, jos mitä. Ne ovat keränneet ihmisiä yhteen, ehkä jopa muutenkin kuin työn merkeissä. Ja kun omalla pärställään ja kuvillaan on voinut olla online ainoastaan fyysisesti, on tiedetty missä jutut kerrotaan ja tiedot vaihdetaan – oli se sitten verstas, metsästysporukka, Monttu-baari tai Kesoilin kuppila.

Jatkan matkaani pitkällä käytävällä kohti omaa osastoa. Koneet ulvovat yhä voimiensa tunnossa. Josko perillä keittäisi kahvit – nyt kun on vielä rauhallista?