Kaapelikela, sohvapöytä ja Strömsö

Parsinsienen synty

Aika ajoin tulee aina aika, totesi edesmennyt pianisti ja koomikko Victor Borge taannoisessa sketsissään. Oma almanakkani alkoi kilkattaa hälytysmerkkiä totuttuun tapaan joulun alla vuonna 2021 – oli jälleen aika nikkaroida joululahja läheiselle ihmiselle. Puurtamisen ja tavoitteiden leimaaman vuoden loppua kevensi onneksi se, että lahjaa ei tarvinnut keksiä tyhjästä.

Paperille suunnittelu on yleensä hyvästä vaikka kuvat eläisivät kuinka vahvasti pään sisällä

Alati pyörivä (ja kaiketi kärpäspaperille sukua oleva) tiedusteluosastoni oli vuoden vieriessä kaapannut lahjottavalta henkilöltä signaalin, että tämä voisi tarvita parsinsientä. Siis kaikessa yksinkertaisuudessaan sienen muotoista puupalikkaa, jonka kuperaa lakea käytetään ”työalustana” vaikkapa villasukkaa ehjäksi parsittaessa. Langan ja puikkojen kanssa varsin vakuuttavaa jälkeä tekevä lahjottava todella ansaitsisi kestävän ja persoonallisen tarvekalun.

Suunnitteluakaan ei tarvinnut aloittaa tyhjästä – satuin nimittäin aiemmin samana vuonna television ääreen, kun Strömsön ”puu-ukko” Jim nikkaroi parsinsienen ja selosti työn kulkua katsojille. Tuloksena oli rehti ja tukeva sieni pikku twistillä, nimittäin eri puulajeista liimatulla ruutukuviolla. Koko työ ohjeineen löytyy Strömsön verkkosivuilta!

Sienen vaaleammaksi puuksi oli vahvasti ehdolla vasemmalla näkyvä ”värivikainen” koivu, mutta se vaihtui höyläysongelmien vuoksi leppään. Leppälauta on muuten kotitaloni vanhaa sohvapöytää!

Oli selvää, että omaan sieneeni tulisi myös eri puulajeja. Mietin ensin yhden tai kahden ”leveyspiirin” tekoa tummemmasta puusta, mutta hylkäsin ajatuksen, koska olin jo aikoinaan sorvannut teinikoslani vaihdekeppiin nupin moisella tekniikalla. Pituussuuntainen kuvio sen sijaan jaksoi kiinnostaa. Sen herkullinen juju olisi siinä, että kuvio toistuisi läpi koko kappaleen ja sorvaus paljastaisi sitä lisää läpileikkauksen omaisesti.

Ruutukuviota en kuitenkaan tahtonut kopioida suoraan Strömsöstä, vaikka se olikin selkeä ja suoraviivainen. Jotain omaa piti keksiä. Pähkäilin lahjottavan nimikirjaimia, joihin voisi soveltaa samaa helppoa ruuturasteria. Ei! Olisi varmasti olemassa jotain muuta. Tähti? Kompassiruusu? Ehkä, mutta niissä olisi yksi mutka – ne olisivat tuntuvasti vaikeampia. Ruutukuvion helppous näet perustuu siihen, että siihen tarvittavat rimat ovat poikkileikkaukseltaan neliöitä tai suorakulmioita. Ne on varsin vaivatonta paitsi höylätä tarkasti samaan mittaan keskenään, myös liimata säännölliseksi palikaksi. Yksinkertaisessakin tähtikuviossa taas joutuu tekemisiin kolmikulmioden kanssa. Ja koska aihiossa täytyy riittää sorvattavaa, on tähden ”väli-ilmansuunnat” niin ollen täytettävä poikkileikkauseltaan jokseenkin timantin muotoisilla rimoilla. Kinkkistä, vaan ei ehkä suinkaan mahdotonta…

Lepän tummaksi aisapariksi valikoitui tiikkilauta, joka on itse asiassa purettu vanhasta kaapelikelasta. Tästä tulikin kierrätystyö?

Pajalla katsastin aluksi joutopuiden laarin ja pari nurkkaa. Löytyi mielenkiintoista, vähän visakoivua muistuttavaa, koivulautaa. Asiasta paremmin perillä oleva isäukko tiesi ettei kyseessä kuitenkaan ollut oikea visapuu, vaan jonkinlainen ”värivika” puun syissä. Ainakin tavara oli kovaa. Jopa niin kovaa, että aikani höylättyäni jouduin luopumaan sen käytöstä – kutterin terät nimittäin lohkoivat pintaan rumia kuoppia, vaikka vaikka työnsin kuinka ohutta lastua niin hitaasti kuin voin. Lopulta minulla oli vain kasa lastuja lattialla ja käsissä kuoppaiset, alimittaiset työkappaleet.

Hyväksi varavaihtoehdoksi löytyi jotenkin tutun näköistä leppälautaa. Ilmeni että olin ollut sen kanssa tekemisissä aiemminkin; lauta oli peräisin isäukon tekemästä vanhasta sohvapöydästä. Pöytälevynä ollut lasi oli särkynyt matkan varrella ja varaston perukoille viety runko oli lopulta purettu hellapuiksi. Jäljellä oli enää tämä suora ja oksaton kappale suomalaista olohuonehistoriaa. Josko vaikka sillä selvittäisiin?

Tumman puun tuli olla tiikkiä, siitä ei neuvoteltu. Sitä löytyikin yllättävän komea pätkä. Pätkä oli kuulemma palvellut paikallisen teollisuuskombinaatin jätekasaan sysätyssä kaapelikelassa, josta isäukon harjaantunut puusilmä(!) oli sen bongannut. Ties vaikka kela olisi saapunut tehtaalle hyvinkin kaukaa jonkin erikoisen konetoimituksen mukana.

Toimeen siis! Pyyhin laudat siloisiksi oikohöylässä ja sain niihin samalla yhden suorakulmaisen syrjän. Tämän jälkeen halkaisin laudoista sirkkelillä tarpeellisen määrän rimoja, jotka saivat lopulliset mittansa tasohöylässä. Aivan viimeisenä sahasin tavaran sorvattavan aihion pituisiksi pätkiksi. Mitta oli 24 cm, neljä senttiä pidempi kuin Strömsössä. Liimauskuvion ”eksperimentaalisuudesta” johtuen halusin sorvipalikkaan vähän enemmän tilaa sorvauskohdan hakemista varten.

Puita yhteen sovitellessani jouduin toteamaan, että leppälauta ei riittäisikään siinä määrin kuin oli tarpeen. Sorvitaltta lentäisi tyhjää osan matkaa. Täsmälääkkeeksi tähän löytyi jostain projektista yli jäänyttä neljä milliä paksua tammilistaa. Tammea pitäisi tosin liimata aina pari kerrosta päällekäin keskikuvion ulkopinnalle, mikä toisi puuhaan lisää vaivaa, mutta veisi silti eteenpäin. Ehkä jopa sievin tuloksin!

Keskiosan tähteä varten täytyi sahata ja hioa neljä tiikkirimaa poikkileikkauksiltaan kolmikulmioiksi. Keskineliö olikin jo tasohöyläyksen jäljiltä oikeissa mitoissaan. Jonkin ihmeellisen aivonyrjähdyksen johdosta en älynnyt pienen vannesahan pöydän kallistusmahdollisuutta ja siten parasta soveltuvuutta sahaustyöhön, vaan päädyin sätkyttämään nurkat pois lehtisahalla… No, kerrankos [päivässä] sitä lipsahtaa autopilotin vietäväksi. Lopulta tarvittiin vain hieman enemmän malttia ja hiomanauhan käyttöä.

Kun keskitähden osat olivat riittävän mittatarkkoja, pääsin liimaamaan ne yhteen kaksi ”ilmansuuntaa” kerrallaan. Suuret, hitsauskoneen maadoituspihtiä muistuttavat puristimet olivat tässä suureksi avuksi. Valmiista keskiöstä poistin liimapurseet varovasti askarteluveitsellä. Sitten vuorossa olivatkin tammiviipaleet, jotka olin aiemmin liimannut pareittain yhteen, ja joiden sisäsyrjät olin viistänyt oikeaan kulmaan. Tarkalleen ottaen tähden sakaroiden ulkopintojen kulman puolittajaan. Tai tarkalleen ja tarkalleen – tämä alkoi nimittäin olla jo olla niitä vaiheita, jolloin osista alkoi väkisinkin tulla joidenkin tiettyjen osien pareja johtuen mittaamisen ja kädenvaraisen työstämisen epätarkkuudesta. Ja kas – olin omalla ”tontillani”!

Ammmmmattimainen ote? Onneksi itse tavara on pätevää.

Tammilätkiä liimatessani käytin puristuspuina harjanvarsi-kaliperisia pyörötankoja. Polkupyörän venyvät sidontaköydet hoitivat itse puristamisen pitäen samalla pakkaa kasassa. Liiman kuivuttua siistin jälleen sakaroiden välit veitsellä ja ohuella hiomapaperilla.

Lopulta pääsin aihion uloimpien osien, leppärimojen, kimppuun. Niiden sahaaminen poikkileikkauksiltaan timanteiksi oli periaatessa muuttunut turhaksi tammilevyjen lisäämisen myötä, koska kolmikulmaisia rimoja ajatellen ulkokulmilla ei enää ollut vaaraa ottaa kiinni toisiinsa. Sohvapöydästä saaduilla rimoilla oli kuitekin omat tylyt mittansa, joilla ei kolmikulmaisina katettaisi kaikkia ulottuvuuksia. Timanttirimojen työstäminen kysyi ehkä siihen saakka eniten rautaisia hermoja ja vakaata kättä. En olettanut alkuunkaan että pakka menisi tiukasti kasaan joillain yhteisillä mitoilla, vaan numeroin ja sovitin jokaisen liimattavan sivun erikseen.

Hiomanauhan ääressä hyvän aikaa pölisteltyäni olin tyytyväinen leppärimojen istuvuuteen. Eihän niistä tietenkään täydellisiä tullut, mutta tiukka puristus runsaan liiman kera varmasti riittäisi. Siihen oli nyt luottaminen. Karu totuus paljastuisi joka tapauksessa vasta sorvissa, joten kynsien pureskelu oli turhaa… Pakkasin palikan puristuksiin ja kömmin tuvan puolelle glögin ja tortun toivossa.

***

Viimeisinä töinä ennen sorvausta etsin ja merkkasin keskipisteet kappaleen päätyihin. Tökkäsin niihin pikku reiät sorvin kärkiä varten. Sorvauksen alkua pehmentääkseni sahasin vielä palikan terävät särmät pois.

Sitten – voi jee – päästiin asiaan! Teroitin sorvitaltat tahkossa. Eikä aikaakaan kun palikka pyöri sorvissa ja kuulokkeissa soivat ne joululaulut, joita ilman joulun ei tunne olevan tulossa. Chris Rea oli taas tien päällä kotimatkalla. Reippaita kierroksia käyttäen sorvaaminen sujui tasaisen varmasti sen kummemmin pääparkaa vaivaamatta. Ainoita skarppaamisen paikkoja olivat sienen eri osien mittasuhteiden vahtiminen ja lakin jyrkän alapinnan sorvaus – taltat kun tahtoivat haukata puuta siinä kohdassa vähän liiankin ahnaasti. Pikkiriikkiset liikkeet ja pari väliteroitusta auttoivat onneksi vaivaan.

Sieni sai muotonsa ja tuli aika panna taltat syrjään. Sorvikarhean pinnan viimeistely kävi sukkelasti silitellen pyörivää kappaletta eri karkeuksisilla hiomapapereilla. Papereiden numeroarvoja en nyt tarkemmin muista, mutta skaala 80-200-400-600 lienee lähellä.

Koska sieni tulisi sisäkäyttöön ja vieläpä kosketuksiin vaatteiden kanssa, en halunnut siihen mitään kemiallista pintakäsittelyä. Sen sijaan haalin sorvin ääreen muutamia kangastilkkuja lakanan palasesta aina auton kiillotusliinaan. Niillä hankasin pyörivää palikkaa tovin aikaa, kunnes pinnasta oli tullut sileä ja puolihimmeä. Käsittelyn päätyttyä sieni oli kauttaaltaan myös melkoisen kuuma!

Vihoviimeisinä työvaiheina piti sahata sieni irti päätyihin jääneistä hukkapaloistaan ja hioa sahauspinnat. Kova tiikki laittoi vielä vähän kampoihin hiomanauhalle, mutta mielihyvähormonien hyrrätessä löytyi vielä ylimääräinen ”ylämäkivaihde” lakin siloitteluun kärsivällisesti puolipyöreäksi. Ja kas – siinä se sitten oli!

Pitihän omien käpälien tuotos vielä signeerata jotenkin. Jatkoin perunakappaa nikkaroidessa alkanutta poltetun puumerkin perinnettä. Ajoittaisista sydämmentykytyksistä huolimatta sieni valmistui hyvissä ajoin ennen joulua, ja ehdin hyvin paketoida sen lahjakoriin ”pötkyläksi” kuin karamellin konsanaan. Nyt minulla oli vapaat kädet seuraavia projekteja varten, jotka olisivatkin sitten jotain aivan muuta kuin verstaalla tunnelmointi…

Mutta ensin tunnelmoitaisiin joulua yhdessä lahjottavan kanssa!

Kuivaa koivua

Vuosien saatossa olen tottunut olemaan turhia stressaamatta joululahja-asioista. Pienenpuoleinen lähipiiri tietää yleensä varautua jonkinlaista ravinto- tai käyttöarvoa sisältäviin muistamisiin, samoin kuin se itse muistaa pitää nuo kaksi asiaa mielessä minua lahjoessaan – kieltoa uhmaten. Homma on toiminut hienosti.

Männä vuonna tahdoin muistaa sen aikana läheiseksi muodostunutta ihmistä joululahjalla. Mutta minkälaisella? Pähkäilyn myötä vaihtoehtoja oli lähinnä kaksi: jotain itse leivottua tai itse nikkaroitua. Perinteeksi muodostuneet leivinuunissa paistetut lanttu- ja porkkanalaatikot toki toimisivat kuten aina, mutta maalihenkilön joulun ruokatilanne näytti jo valmiiksi sangen herkulliselta. Ehkä laatikot olisivat vain hyvä lisä toimitukseen.

Keksimälläkään en tahtonut keksiä mitään, mikä paitsi tulisi tarpeeseen, olisi myös itse tehtyä. Lisäintoa tekemiseen tulisi lahjan yllätyksellisyydestä – vaikka tiesinkin lahjottavan olevan mestari päättelemään asioita, yhdistelemään johtolankoja ja näin ollen hivenen pirullisen vaikeasti yllätettävä. Siinäpä taas yhtälöä kerrakseen. Vaan elähän tiijä – kävi nimittäin niin, että tämä kadotti toisen korvakorunsa iltalenkillä keskellä alkutalven pimeyttä. Ja siinäkös se oli!

Joulupukin paja tämäkin, tällä kertaa

Korvakorut pääsivät siis suunnittelupöydälle. Tai oikeastaan vain aamiaispöydässä pyörineeseen vähäläntään muistilappuun, joka sekin lipsahti vahingossa tuohiämpäriin ja joutui osallistumaan leivinuunin sytytykseen… Vaan mitäs moisesta, muistin kadonneen korun koon ja tyylin suurin piirtein. Kyseessä oli kristallinen, hieman pisaraa matkiva, timanttityyliin hiottu riipus.

En halunnut lähteä sooloilemaan liikaa korujen tyylissä. Omat suuntaviivansa piirsivät myös materiaalivalinta – visakoivu tietenkin – ja harrastajatason koneet ja välineet. Varsin pian oli selvää, että kääntäisin vain pisarat ”pystyyn” ja tekisin niistä neliskanttisia.

Verstaalla tein vähän tilaa pöydän kulmaan ja aloin tutkia nurkissa majailevia tarveaineita. Visakoivua löytyi eri muotoisina erinä hylätystä silpusta aina prameaan ”parruun” saakka. Päädyin tutkimaan jonninjoutavien susikappaleiden sankoa, sillä pienet korut tekee hyvinkin niukoista tarveaineista. Tärkeintä oli löytää kaunis ja sopivan tiivis visakuvio, joka jäisi näkyviin koruihin. Sahailin koepaloja sorvissa pyöritetystä pulikasta, joka oli luultavasti joskus ollut matkalla löylykauhan kahvaksi, mutta joutunut syystä tai kolmannesta susiämpäriin jonottamaan pääsyä saunan kiukaaseen. Sellaista sattuu ”talossa, jonka saunassa poltetaan höylättyä tammea” kuten isäukko aina muistaa mainita.

Sahasin pulikasta neljä koepalaa, joista jälkimmäiset näyttivät lupaavimmilta. Palojen hionta säntillisiksi neliöpötköiksi vahvisti uumoiluni – viisteiden hionnan myötä korut saisivat hyvässä lykyssä toivotunlaisen kuvioinnin. Lyhyemmät viisteet tein pienemmällä hiomakoneella, jossa oli riittävän tarkka ohjuri oikeaan kulmaan asetettuna. Pitkiin viisteisiin eivät pikkukoneen paukut kuitenkaan enää riittäneet. Ne tein vapain käsin isolla hiomanauhalla – samalla, jolla perunakappakin viimeisteltiin. Kauniiksi lopuksi silittelin syrjät puupalaan niitattua hienoa hiomapaperia vasten. Samalla särmät ja kulmat löysivät lopullisesti toisensa.

Otin asiakseni tutkia nettikauppojen koru- ja askartelutarvikevalikoimia ja sitä, miten kummassa tällaiset killuttimet ylipäätään ripustetaan ”isossa, virallisessa maailmassa”. Maailma oli kanssani samoilla linjoilla siitä että tarvittaisiin pieni silmukkaruuvi, sitten välirengas ja lopulta itse korvakorukoukku. Laajoista valikoimista löytyi vaihtoehtoja vähintäänkin runsaasti kokojen, materiaalien ja värien muodossa. Päädyin suosimaan suomalaista nettikauppaa ja klikkasin ostoskoriin pienet ruostumattomat silmukkaruuvit ja sterlinghopeiset välirenkaat. Metallien värisävyt olisivat luultavasti riittävän lähellä toisiaan. Koukkujen kanssa meinasi tulla pienoinen tenkkapoo – kadonneen korun koukku oli tuon kokoinen mutta viisas internet puhui tietenkin millimetreistä. Otti oman aikansa selvittää, mitä mitat tarkoittivat. Täyttä varmuutta en tosin saanut, mutta pääsin mielestäni riittävän lähelle ja tilasin 24-milliset sterlinghopeiset koukut. Seuraavalla viikolla postilaatikosta löytyi pieni pehmustettu kirjekuori.

Ennen korujen kokoonpanoa halusin pintakäsitellä aihiot jotenkin. Pellavaöljy tuntui luontevalta valinnalta, ja pari erillistä koepalaa käsiteltyäni uskalsin tarjota sitä koruille märällä rätillä. Ripustuskoukkujen asennusta varten etsin verstaalta pienen sormiporan ja halkaisijaltaan rahtusen alle millisen poranterän. Niillä syntyi sopivan tiukat reiät silmukkaruuveille.

Valmiit tekeleet olivat kyllä korun näköisiä mutta jotain puuttui. Nimittäin korujen tyyliin ja arvoon sopiva rasia! Koivun ja käsin tekemisen teemaan sopi mielestäni tasan yksi materiaali – tuohi. Vaan mistäs sellaista? Sydäntalvi ei ollut ihan parasta aikaa keräämiseen. Muutenkin tuohen irroittaminen koivusta on puulle haitaksi ja vaatii ennen kaikkea maanomistajan luvan. Pikku selvittelyn myötä sain luvan ratsata serkun puupinon Ruokolahdella. Sieltä löytyi kuin löytyikin riittävän tuore koivupölli tarpeisiini – ei ehkä ihan kauttaaltaan priimaa mutta eipä tarvekaan ollut suuren suuri.

Tutkin vielä, mitä vanha kantakirjani – Kodin taitosanakirja – tiesi tuohitöistä. Tiesipä paljonkin! Sivulta 563 alkava artikkeli oli puolentoista sivun mittainen, ja kertoi mm. juuri tuohen keräämisen ja käsittelyn vaiheista sekä työvälineistä. Lukiessani eteeni tuli koko liuta minulle vieraita nimiä ja käsitteitä, joille löytyi onneksi selitykset joko tekstistä itsestään tai sitten viimeistään työn tiimellyksessä.

Kirjan mukaan tuohi irtoaa parhaiten keskikesällä. Keväällä irroitetusta tuohesta olisi paras tehdä tällaisten pikku rasioiden kaltaisia koriste-esineitä, kun taas syystuohi sopii lujuutensa puolesta käyttöesineisiin. Asiansa osaava voisi kyllä kerätä tuohta ”mihin vuodenaikaan tahansa, kunhan se ei ole jäässä”. Tällä kertaa sattui kohdalle liki nollakeli. Tuohta irroittaessani olisin tarvinnut lutaa – luusta tai kovasta puusta veistettyä tylppää lastaa, jolla tuohitanot nyljetään puusta. Tyydyin harjoittelemaan taltan ja terävän veitsen kanssa. Eipä todellakaan ollut homma helpoimmasta päästä!

Sain kuin sainkin irroitettua tuohia jotakuinkin omiksi tarpeikseni ja toin saaliit verstaalle sulamaan ja vähän kuivahtamaan. Järkeilin että siisnoista – siis tasalevyisistä tuohinauhoista – olisi hyvä saada noin 30-40 cm pituisia, jotta niistä olisi mielekästä punoa pieni rasia koruille. Ajanpuutt yksinkertaisuuden ja harmonian vuoksi päätin jättää rasian ilman kantta. Leikkasin siisnat puolentoista sentin levyisiksi terävää mattoveistä ja teräsviivotinta käyttäen.

Rasian punominen se vasta osoittautuikin kinkkiseksi puuhaksi! Pohjan koko oli kolme kertaa kolme siisnaa, se oli selvä. Ymmärsin että ne olisi limitettävä keskenään ja sen jälkeen käännettävä ylöspäin seiniksi. Ongelmat alkoivat, kun aloin lisätä vaakasuuntaisia siisnoja seinämiin ja koko paketti uhkasi levitä käsiin. Verstaalla kului tunti, sen jälkeen toinen… Riittävän monen yrityksen jälkeen reunakorkeuteen asti päästyäni minulla oli käsissäni vain epämääräisen löysä tuohisäkkyrä. Entisten nuorten sävellahja päättyi radiossa ja tunsin olevani niin nykyinen nuori kuin olla voi – aivan ymmälläni wanhan ajan taitoja tarvitessani.

Kesken kaiken äiti pistäytyi verstaalla ilmoittamassa että tuvassa olisi murkinaa. Olisipa ehkä saunakin sen päälle. Hän näki turhautumiseni ja kysyi, voisiko kenties olla avuksi. Päätin tarttua tarjoukseen ja heittää yltiöpuritaanisen mie ite-mentaliteetin kerrankin romukoppaan. Jouluun oli aikaa enää alle viikko, enkä arki- ja työkiireiltäni ehtisi enää askarrella rasian kimpussa pakkaamista lukuunottamatta.

Tuvan puolella rasia purettiin liki alkutekijöihinsä. Äiti keksi käyttää paperiklemmareita pitämään siisnoja ruodussa työn aikana – nyt tajusin, mihin vanha kansa tarvitsi kirjassa mainittuja koirasimia. Siisnojen kostuttaminen teki myös pieniä ihmeitä niiden käsiteltävyydelle. Katselin rasian rakentumista ja tunsin, että siitä oli tulossa hyvä. Minulle jäi muutama päivä aikaa kerätä rasiaan naavaa korujen pehmukkeeksi.

Lopulta sysimustana, räntäsateisena aamuna kaikki oli valmista. Elettiin jouluaaton aattoa. Lanttu- ja porkkanalaatikot odottivat jo pakastimessa kylmälaukkuun siirtämistä. Mutta ennen kaikkea pienenpieni rasia lymyili rinkan taskussa! Kaikki voitava oli tehty, jäljellä ei ollut enää muuta kuin työpäivän mittainen automatka Pohjanmaalle joulun viettoon.

Blogin toimitus esittää suuret kiitoksensa äiteelle avusta tuohitöissä. Mihin sitä välillä joutuisikaan ilman neuvoja!