Jo vuosia sitten sain äidiltäni joululahjaksi vanhan perunakapan. Olin erehtynyt lipsauttamaan, että sopivan yksilön sattuessa kohdalle hankkisin sen kodiksi kaikenlaisille kauhoille, vispilöille, lastoille, ottimille ja pulikoille. Moisia ihmelaitteita oli siunaantunut keittiööni tasaiseen tahtiin siitä asti, kun sellainen oli kuulunut hallitsemiini asuinneliöihin. Tarunhohtoinen pakastepitsa- ja einesruokaelämä oli oikeastaan flopannut ennenkuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Tähän liittyy se, että Marttaliitolla on mielestäni varsin hyvät ja informatiiviset nettisivut runsaine ruokaohjeineen ja kansantajuisine aineksineen!
Keittiökappani on viiden litran vetoinen, tarkastajan leimaama kuusipuinen loota vuodelta 1926. Se koostuu lohenpyrstösalvoksin toisiinsa liitetyistä sivuista ja parista laudasta muodostuvasta pohjasta. Pyhä yksinkertaisuus siis. Tarkastuslaitoksen polttoleimoja tutkiessani panin merkille, että ne on lätkitty tarkoituksellisesti aina kahden laudan liitoskohtaan – ikään kuin ”sineteiksi”. Mikäli joku toiveikas torikauppias yrittäisikin purkaa kapan palasiksi ja tehdä siihen seinän tai pari hieman paksummasta laudasta paremman katteen toivossa, rikkoontuisi sinettikuvio ja tekele olisi siten ollen kelvoton mittalaitteeksi. Kruunun muotoisten sinettileimojen lisäksi lootan etulevyyn on painettu tilavuuden ilmoittava ”5 Litr” sekä valmistusvuosi kokonaisuudessaan. Vuosiluvun alapuolella on vielä tarkenne ”70”. Olisiko kapan koko ja kunto tarkastettu virallisella taholla vuonna 1970?
Aamupuuroja keitellessäni olen toisinaan jäänyt ihailemaan kapan sinkattuja nurkkia. On siinä ollut tekemistä! Sen aikaisilla työkaluilla vielä. Ja ennen kaikkea tavara on tehty kestämään eikä kerran myytäväksi, kuten usein nykyisin… Osaisinkohan minäkin? Voisinko tempaista ja näyttää tiukkahermoiselle krääsäyhteiskunnalle peffaa?
Vuoden 2018 alkuviikkoina vierailin paikallisella sahalla. Sieltä löytyy kaikki mitä rautakaupasta ei löydy – eli paljon ja sen lisäksi tottakai tämänkertaiset tarveaineet, eli muutama metri raakasahattua kuusilautaa leveydeltään ”puolentoista vaaksaa tai silleen” ja paksuudeltaan mielellään lähemmäs 25 mm. Hieman sekalaisesta [aarre]kasasta tongittuina laudat kustansivat makoisten pullakahvien verran. Kun lämmityskausi oli sopivasti päällä, sahasin kotona laudoista pätkät kapan sivuja ja pohjaa varten ja jätin ne kuivumaan leivinuunin päälle. Märkää ei tavara ollut, mutta käyristyi kuitenkin kuivahtaessaan ja muistipa haljetakin parista päästään.
Kuivattelun aikana otin mitat vanhan kapan osista ja tein vähän laskelmia oikeinpa taskulaskimella. Ilmeni, että vanhuksen sisätilavuus pohjasta piripintaan olikin 5,2 litraa ja liiskeet päälle! Tämä toki suotakoon liki satavuotiaalle veteraanille. Oman kappani tahdoin tehdä mahdollisimman samanlaiseksi vanhan kanssa, mutta halusin siitä myös mitaltaan tarkemman. Tämä tulisi tapahtumaan laskemalla laitojen korkeutta muutamalla millillä. Siinä kaikki.
Laadin ruutuvihkoon pienen vinkkisivun ja vein parisen viikkoa kuivahtaneet laudat isäukon puuverstaalle. Olen käytännössä kasvanut tuossa pihapiirin pienessä pajassa, joten siellä kyllä ymmärrettiin hyvin että naskalilla puskee taas projektia. Muutama telakoitu pienoismallilaiva väisti kohteliaasti höyläys- ja sahaustarpeitani. Aloitin oikohöylällä rauhallisella syötöllä, ettei oksien kohdalla tarvitsisi pelätä lohkeamisia ja niiden myötä joutua höyläämään lisää. Kun kovera lape ja kantit mielyttivät mittaa, kättä ja silmää, oli aika veivata yhdistelmähöylä oikoasentoon ja aloittaa varovainen matka kohti kahdenkymmenen millin ainevahvuutta. Automaattisyöttö veti tavaraa koneen läpi vakionopeudella, joten lastun sieti pysyä pienenä oksien vuoksi. Vaan kiirekös puuhassa! Napsu tasoa ylös, lautaa sisään, ryyppy kahvia, lautaa ulos… Lapsuudessani höylän huuto tapasi usein kerätä verstaalle kasan kylänmiehiä arvioimaan ”ropottamista”, haukkumaan hallitusta ja muistelemaan vanhan pillarin ruiskupumpun toimintaa. Nyt nuo rivit ovat harventuneet.
Sitten alkoi syntyä yksittäisiä sivuja 
Kiekon koko on näköjään optimoitu – l. harmillisesti hieman alimittainen – juuri tähän puuhaan
Laudoista tuli kuin tulikin lopulta määrälevyisiä ja -vahvuisia. Seuraavaksi niistä piti saada oikean pituisia niin että sahaukset ovat paitsi itsessään suoria, niin myös suorassa kulmassa syrjiin nähden. Helppoa kirjoitettuna, eikö? Käytännössä kuitenkin törmäsin tässä kohtaa koneiden toleransseihin. Mikäli ammattitason höylä hoitikin oman työnsä kunnialla, harrastuskäyttöön tehdyt pöytä- ja jiirisirkkeli reputtivat kumpikin heti koesahauksissa. Pöytäsahan rimpula liukupöytä hölskyi muovisissa ohjureissaan niin paljon, että terä ”kirjoitteli” linjastaan millin-pari jo katkaisusahauksen pituudella. Jiirisaha ei pystynyt paljookaan vakuuttavampaan suoritukseen sillä lisukkeella, että leveää kappaletta ei saanut tuettua pöytään juuri mitenkään.
Kirosin helpot, nopeat ja muoviset pikasäädöt maan rakoon ja poistin koko liukuohjurin pöytäsahasta. Sen terä pysyi sentään ryhdissään ja suorassa kulmassa tasoon nähden. Tilaakin oli kohtuullisesti. Ei auttanut kuin piirtää sahausviivat yksi kerrallaan suorakulman avulla ja luottaa kaikessa muussa terään, vapaisiin käsiin ja silmiin. Piti vain pysytellä riittävän likellä viivaa jotta viimeinen silaus jäisi varmasti hiomakiekolla tehtäväksi. Kauaskaan ei sopinut eksyä, mikäli ei tahtonut viettää pitkää pölyistä iltaa kiekon äärellä!
Jossain vaiheessa on paikallaan tehdä paperityöt 
ja törmäyttää ne käytännön kanssa 
Pahvinen sapluuna etu- ja takasivujen pyrstöille työnsä tehneenä
Kylkilaudoista muodostui lopulta kutkuttavan yhtenäisen muotoinen pakka. Pohjalaudan aihion jätin vielä tässä vaiheessa odottelemaan, sillä sen aika koittaisi vasta kun itse kehikko olisi kasassa ja mitoissaan. Seuraavaksi oli valikoitava laudoista sisä- ja ulkopuolet ja pidettävä hieman silmällä kapan julkisivuakin – leimat ja tekstit kun tulisivat siihen. Halusin nimenomaan itse lohenpyrstöt näkyville etusivuun. Paria kompromissia lukuunottamatta sain lautojen suttuisemmat puolet jäämään sisäänpäin ja bonuksena vieläpä kaikki ”sydänpuolet säätä vasten”. Leikkasin lohenpyrstösinkan sapluunan paksusta kartongista, jota sattumalta riittää tällä kylällä, ja piirustin pyrstöt lautoihin.
Vannesahoista pienempi voitti luottamukseni ja pääsi siten tekemään lovet lautoihin. Muodostui poteroihin jääviä ”kielekkeitä”, jotka oli poistettava taltalla. Sahan terää kun ei oikein millään olisi saanut kääntymään poterossa – tai vaikka olisikin, riskit viivan ylittämiseen olisivat olleet turhan suuria. Oli pysyttävä paitsi ehdottoman tarkasti viivassa, myös ehdottoman kohtisuorassa pintaan nähden. Ja sekös lopulta on juuri minun alaani! Otin talttauksen tueksi suorakulmaisen pätkän höylättyä kaks´kakkosta, ruuvipuristimen, pannullisen mustaa sumppia ja perjantai-illan puhelinlangat papparadiosta. Taltat teräviksi öljykivellä. Sitten mentiin! Kaikki muu vain katosi ympäriltä.
Etu- ja takasivujen pyrstöt jätin tässä vaiheessa mahdollisimman vähäiselle viilaukselle ja siloittelulle. Riitti että ne oli tehty viivalleen. Näiden pyrstöjen mukaan piirrettäisiin nimittäin kapan kylkilautojen sinkat. Viimeistään nyt palaset ”saisivat toisensa” – ainakin juridisesti, kunnes koittaisi itse liitoksen hetki kera liiman ja majesteetillisen puristuksen. Merkkasin lautojen yläsyrjät ja numeroin kaikki nurkat lyijykynällä.
Kylkien lovien sahaus olisi vaatinut vannesahan pöydän kallistusta, mikä sinänsä onnistui, mutta tarkkuus oli jälleen liikaa pyydetty koneen rimpulalta säädöltä. Valitsinkin työhön perinteisen japaninsahan – pienen, viilakahvalla varustetun selkäsahan – ja höyläpenkin. Virheen varaa alkoi olla työvaihe toisensa perään vähemmän ja vähemmän, mikä paitsi siivitti keskittymistä ennestään, myös aiheutti varsin rauhoittavia tuntemuksia ja syvää tyytyväisyyttä. Sahaillessani jouduin kuitenkin toteamaan sahan tylsäksi ja kärsimään sen hyppimisestä urassa. Miksi tällaisia pidettiin työkaluvalikoimassa? Ihmettelinpä asiaa kahvitauolla isäukollekin. Hän vilkaisi minua ja hymyili. -Oisit jättäny ne naulat sahaamatta sillon pienenä, kuului vastaus!
Pitkällisen sahailun ja talttaamisen myötä oli kapan jokaisessa sivussa sinkat valmiina. Ne eivät tietenkään sopineet toisiinsa suoraan työntämällä. Jokaista nurkkaa oli seuraavaksi tutkittava huolellisesti ja merkattava pois viilattava puuaines. Samalla merkkasin ylös notkokohdat eli ne paikat, joista ei sopinut näin tuoreeltaankaan poistaa enää yhtään mitään. Viilasin ylimääräisiä pois hienolla ja tasaisella viilalla.
Ensimmäisen salvoksen painuminen pohjaan veti leveän virnistyksen huulille. Jäljillä oltiin! Viilaamisessa ja sovittelussa oli kieltämättä oma vaivansa; yhtä nurkkaa saatoin koputella kuminuijalla kiinni ja nitkuttaa auki hyvinkin parikymmentä kertaa ennen kuin oltiin maalissa. Työn alla oli yksi nurkka kerrallaan ja valmiit rauhoitettiin. Ennen liimausta kaikki salvokset olivat yhtäaikaisesti kiinni kerran.
***
Vapaa-ajan projekteilleni on ominaista se, että ne saattavat katketa määrittelemättömäksi ajaksi ideoiden, inspiraation, suunnan, tiedon, taidon, toivon, voiman, ajan tai ihan vaan järjen hankkimiseksi. Niinpä kapankin kohtalona oli odotella olemassaolonsa tarkoitusta palasina pari vuotta. Ehtipähän ainakin kuivahtaa… Eräänlainen merkkipaalu oli saavutettu onnistuneiden liitosten myötä, mutta valmiille kapalle ei vain ollut akuuttia tarvetta.
Alkukesällä 2020 tilanne oli muuttunut. Heinäkuun alkuun näytti sijoittuvan yksi kappale pyöreiden vuosien juhlistuksia ja tajusinkin, että kapan tuleva omistaja oli tiedossani. Käsillä tekemisen ja omapäisyyden ollessa muutenkin juhlakalua ja minua yhdistäviä omituisuuksia, kaivelin kapan osaset laatikosta ja aloin pakertaa lahjan kimpussa. Paljoa ei enää tarvittu siihen, että sain kehikon liimaukseen ja pääsin pohjan tekoon.
Mallikappani pohja oli tehty naulaamalla kappaan kaksi lautaa niin, että lautojen väliin jäi rako. Halusin kuitenkin tehdä omasta kapastani tiiviin umpilaatikon jo siltäkin varalta, että tuleva omistaja keksisi säilyttää siinä jonkinlaista bulkkitavaraa. Kapasta tulisi myös naulaton. Sahasin pohjaa varten varatusta laudanpätkästä sopivat palaset ja liimasin ne kehikon tasaiseksi hiottuun alapäähän. Vasta liiman kuivuttua piirustin pohjaan merkkiviivat, porasin reiät kahdeksalle puutapille ja löin tapit reikiin liimatipsun kera. Ei pitäisi pohjan pudota pois!
Kahden vuoden aikana talouteeni oli muuttanut järjestelmäkamera, joka pääsi käyttöön kapan kuvailun merkeissä. Työ kuitenkin eteni kuin siivillä ja tohkeissani onnistuin missaamaan arvokkaat foto-opportuniteetit mm. pohjan liimauksesta, loppuhionnasta ja polttomerkinnöistä sekä tekeleen lopullisesta mittaamisesta.
Loppuhionta oli jälleen omanlaistansa meditaatiota. Parhaat päivänsä nähnyt hiomanauha tärisi ja vaelsi laidasta laitaan radallaan, mutta hoiti työnsä kunhan prosessin suitsimiseen vain keskittyi täysillä. Koneen ohjuritkin olivat karisseet matkan varrella jonnekin. Jäljen tuli silti olla tasaista. Nurkista ei saanut tulla pyöreitä, kyljistä ei saanut tulla kuperia eikä varsinkaan kulmista haukattuja ”oho”-paloja suvaittu. Yksi lämmin kesäilta kului kuin hujauksessa polvillaan nauhan edessä. Tasainen paine koko pinnalle, siirtelyä, suunnanvaihtoja, tunnustelua ja silittelyä… Työssä ei oikeastaan tarvinnut ajatella yhtään mitään ja hyvä niin. Aistien ja käsien yhteispeliä tositilanteessa oli uskomattoman rauhoittavaa seurata aitiopaikalta. Pelissä oli kaikki tähänastinen.
Sain kapasta riittävän sileän ja annoin vielä loppusilauksen pienen puupalikan ympäri kiedotulla hiekkapaperilla. Oli totuuden hetken aika: kuinka lähelle viittä litraa päästiin? En täyttänyt kappaa jauhoilla tai muulla helposti mitattavalla kamalla, vaan mittasin kapan sisämitat ja oletin ristimittojen täsmäävän ja kulmien olevan suoria (Tietenkin ne ovat!). Tulos latisti hieman tunnelmaa: 4,79 litraa. Päättelin menettäneeni pari desiä innokkaan hiomisen ja tasoittelun tiimellyksessä.
Olisi niin kutkutellut päästä kirjailemaan kapan kylkeen sen tilavuus ”5 Litr” kuten esikuvassakin. Olisihan toki merkintä saattanut mennä täydestä kuin väärä raha ja toimia ihan vaan tunnelmallisena detaljina, mutta tiesin tulevan omistajan varsin pedantiksi ihmiseksi. Puun-heinän väittämisen sijaan oli parempi olla väittämättä yhtään mitään. Oikeastaan ehdin jo katsella valmiiksi sopivia kirjasinmallejakin, mutta kun ei niin ei.
Vuosiluku nyt oli joka tapauksessa vähintä mitä kappaan merkittäisiin. Tutkin vanhoja kirjasin- ja numeromalleja vuoden 1940 Kodin taitosanakirjasta, joka jo itsessäänkin olisi vähintään esittelyn arvoinen laitos kaikkien kyläseppien ja pellepelottomien kantakirjana. Numerot hakivat kuitenkin lopulta muotonsa lähinnä omasta päästä ilman turhia kruusailuja. Piirustin ääriviivat terävällä lyijykynällä voipaperin molemmille puolille, asetin voipaperin kapan kylkeen ja jäljensin numerot puupintaan kolmannella piirustuskerralla. Sitten vahvistin vielä viivat lopulliseen muotoon.
Oli selvää, että jättäisin kappaan myös pienen vihjeen valmistuspaikasta. Karjalaiskylämme vaakunan kolme salamaa sopivat tarkoitukseen kuin nakutetut. Itse vaakunan raamit jätin kuitenkin pois, sillä kaupungin omaisuudeksi en tuotostani halunnut leimata – vaakunaa kun esiintyi takavuosina riittävissä määrin pitäjän lumiaurojen ja kuorma-autojen kyljissä.
Kotiverstaalta tarttui lainaan pieni sähkökäyttöinen polttokynä. Sen kärkenä toimi ohuen ohut, punaisena hehkuva metallilanka. Merkintäjälki oli tarkkaa mutta tällä kertaa vaatimukset ylittivät kynäparan erottelukyvyn! Salamoista oli pakko jättää kärkiväkäset pois jotta ikäviltä lipsahduksilta vältyttäisiin ja kuvio pysyisi muutenkin selkeänä. Jälleen vahdittiin viivaa kuin kettu kanatarhaa ja merkit piirtyivät puuhun pienen pieni, savuava sipaisu kerrallaan. Oltiin päästy koko projektin huipennukseen, kliimaksiin, jossa pienikin liike väärään suuntaan saattoi pilata kaiken.
Sitten lopulta, kaiken puurtamisen jälkeen, se oli valmis! Melkein tuntui salaa hyvältä. Vein lootan näytille kotitalon tupaan. Mm-mh, tuliha siit semmone, mietti isäukko pyöritellessään tuotosta käsissään. Tutkittiin salvoksia ja puun syitä, analysoitiin oksia, koputeltiin kylkiä ja kiehautettiin vielä kaffet kesäisenä iltapäivänä. Kuulin jälkikäteen pikku mutkan kautta että, minut oli ”tunnistettu” kädenjäljestä.
Valmis kappa ehti odotella omistajansa vaihtumista vain viikon päivät. Se sai vielä sisäänsä onnittelukortin, ”touhuteetä” täkäläisestä lahjatavaraliikkeestä ja purkillisen kotipihan raparpereista keitettyä mehua. Lopulta 4.7.2020 koitti suuri päivä. Sain astua pohjoisen junasta Kokkolan asemalaiturille oudon kulmikkaalta tuntuva rinkka selässäni.
Minua oltiin vastassa.
Rinnakkaisohjelma 